Sillä päivä se on kaunis.

Seisoin aivan liian lyhyessä paidassani Kerubin salissa ja kuuntelin kuinka Anna Puu laulaa "Sinä olet minä, enemmän kuin kukaan muu".

Lumouduin äänestä ja sanoituksista.

Tiesin kokevani jotain ainutlaatuista, halusin itkeä vähän.

Unohtumaton ilta.

Uskomaton tunnelma.

Anna oli upea.

Upeampi kuin osasin odottaa.

Hämmennys.

Luulin, että muutos on ratkaisu kaikkeen. Nyt olen tottunut siihen. Tarvitsenko muutoksenmuutoksen?
Luulin, että riittää kun rakastaa ja sinua rakastetaan. Miksi olen yhä yksin ja onneton?
Ymmärrän paljon ja kuitenkaan en mitään. Eikö minun pitäisi tietää enemmän?
Ulkona sataa, mutta en olekaan surullinen. Olenko sittenkin syksyihminen?
Illat pimenevät, mutta en pelkääkään.
Yritin sanoa: "älä jätä minua yksin", mutta ääntäkään ei kuulunut.
Yritin tarttua kiinni, mutta en saanut kättäni liikkeelle.

 

 

Kuka oikein ohjailee elämääni, jos en minä itse?

Kaikki häipyy on vain nyt.

Seisoin kirjakaupassa korttihyllyllä kädessäni isänpäiväkortti, jossa luki: Ukille. Tajusin ettei minun enää koskaan tarvitse hankkia sellaista korttia. Ei ole enää ketään, jolle voisin sen antaa. Ei enää koskaan. Jouduin räpyttelemään kyyneleet silmistäni.

En kai koskaan totu lopullisuuteen. Siihen, että kaikki päättyy aikanaan, eikä mikään ole ikuista. Ei ihmiset, ei tunteet, ei edes muistot. Siksi pitäisikin nauttia siitä kaikesta hyvästä mitä on juuri nyt. Huomenna se voi olla jo myöhäistä.

Miksi en älynnyt rakastaa silloin? Nyt se ei enää kannata.

Olet elossa.

Olen unohtanut, koska en enää muista. Tai en ainakaan niin kuin haluaisin muistaa. Jokaisen uurteen, jokaisen epäkohdan. En muista kuin pinnallisesti. Pitäisi kai olla iloinen, koska tämähän oli tavallaan päämääräni. Halusin unohtaa. Nyt en enää kykene muistamaan, mutta lähinnä se aiheuttaa ahdistusta. Haluaisin muistaa. Haluaisin, että kaikki olisi piirtynyt syvälle verkkokalvoilleni. Jos nyt unohdan, en enää koskaan saa tietää.

Kun kylmä tunkeutui housujen ja takin lävitse ja tunsin pienet kylmät vesipisarat kasvoillani, tiesin olevani elossa. Hengitin sisään raikasta ulkoilmaa ja ajattelin: tässä on elämä.

Ai niin, täytyy muistaa kirjoittaa joulupukille, että toisi minulle keltaiset kumikengät.

Löydän hyvän omenapuun ja unohdan muun.

Aina ei tarvitse löytää ihanaa ihmistä rakastuakseen.
Tajusin sen tällä viikolla.
Kysyin ystävältä, että mihinkä oikein rakastuisin, kun en ainakaan renttuun.
Vastaus kuului, että herrasmieheen.
Silloin tajusin, että miksi niin.
Miksi rakastuisin juuri ihmiseen.
Miksen aivan yhtä hyvin sointuihin, koska niistä tulee musiikki, tai kirjaimiin, koska niistä tulee sanat.
Miksen rakastuisi vaikka hassuun hymyyn, vinoihin hampaisiin, pitkiin silmäripsiin, hymykuoppiin, syksynlehtiin tai ihan vain elämään.

Silloin kun tuntuu, että en pääse elämässä eteenpäin, sanon itselleni:
 "Älä ajattele, vaan elä".
Ja se toimii. Silloin lakkaan murehtimasta sitä miten olen elänyt tai miten olisi pitänyt elää. Silloin avaan silmäni tälle hetkelle. Lakkaan murehtimasta mennyttä ja tulevaa. Keskityn siihen kaikkeen hyvään mitä minulla on juuri nyt. Enkä tarvitse yhtään enempää.

Kaipaus nousee siivilleen.

Kaipaan ihmisiä.
Ihmisiä, jotka tietävät minusta kaiken.
Ihmisiä, jotka tuntevat minut paremmin kuin minä itse.
Kaipaan ihmisiä, jotka olen tuntenut niin uskomattoman monta vuotta.
Ihmisiä, jotka ovat tavallaan aina olleet osa elämääni.
Kaipaan ihmisiä, jotka eivät vielä tiedä minusta oikein mitään.
Ihmisiä, joiden seurassa löytää koko ajan jotain uusia piirteitä, jotka haluaa oppia muistamaan.
Kaipaan ihmisiä, joiden seurassa voi vain istua hiljaa sanomatta sanaakaan.
Ihmisiä, joiden seurassa ei koskaan tarvitse olla varuillaan.
Kaipaan ihmisiä, joiden kanssa voi nauraa ja itkeä.
Ihmisiä, jotka ymmärtävät.

Haluan sanoa: "Kaipaan sinua".
Haluan, että he tietävät.
Olen täällä uudessa paikassa, uudessa elämässä, mutta silti ei mene päivääkään ettenkö kaipaisi teitä.

Jäi sieluuni syys.

Ulkona on ihan syksy. Keltaiset lehdet kieppuvat tuulessa ja taivaalla voi nähdä muuttolintujen lentävän kohti etelää. On oikeastaan ihanaa olla pitkästä aikaa yksin kotona. Vaikka olisikin kai pitänyt olla ahkera ja en oikeastaan voi sanoa saaneeni paljoa aikaiseksi. Mutta on vain niin mukavaa olla ja ihmetellä syksyä.
Parasta syksyssä on ehdottomasti yhdistelmä tennarit ja villasukat. Olen nyt tykästynyt paksuihin sukkahousuihin ja mekkoihin. Onneksi omistan edes yhden kivan farkkumekon! Huomenna aionkin kiertää kirpputorit josko sieltä löytyisi halvalla erilaisia mukavia mekkoja tai tunikoita vaatekaappiin. Muuten opiskelijabudjettini ei kyllä anna periksi tätä uuden tyylin luomista. Harmi, että kaikki ihana on niin kallista.
Kävin keskiviikkona ystävän kanssa Lappeenrannassa shoppailemassa ja elokuvissa. Näin niin monta ihanaa paitaa, juuri sellaista pitkää ja täydellistä, mutten raaskinut ostaa yhtäkään. Näin myös aivan ihanan täydellisen oranssin pitkän villatakin, mutta sekin maksoi liikaa. Eih, miksi olen niin köyhä? No toivottavasti huomenna onnistaa kirppareilla ja löydän jotakin halpaa, mutta ah, niin täydellistä.
Nauttikaa syksystä, villasukista ja keltaisista lentelevistä lehdistä!

Rakastan noita tennareita!