On hetket kaikki lainaa.

Tunnen kuinka pehmeä nurmikko hyväilee paljaita jalkojani.

Tunnen kuinka viileä tuuli kutittaa poskeani.

Kesän lämpö ja lempeys ovat kohta enää vain muisto.

 

Kuulen kuinka joutsenet huutavat hyvästejään.

Kuulen kuinka sadepisarat ropisevat peltikattoon.

Niiden sointi on kuin hiljaista, unettavaa musiikkia.

 

Näen kuinka pienet ekaluokkalaiset tarpovat kouluun loskassa ja viimassa.

Ne tuntevat aitoa iloa, ne nauttivat joka hetkestä.

Edes kylmä syystuuli, joka kohmettaa kasvot, ei saa niitä masentumaan.

 

Olisinpa itsekin vielä pieni.

Olisinpa vasta alussa.

Voisin iloita elämän pienistä asioista.

Ensilumen sadettua laskisin pulkkamäkeä pikkukivien raapiessa pulkan pohjaa.

 

Huomaan elämän lipuvan ohitseni.

Huomaan, kuinka kaikki kääntyy hiljalleen kohti syksyä, kohti loppua.

Silti tämä ei vielä ole ohi.

Minä tunnen yhä.

Tänään tiedät mitä vapaus tarkoittaa.

"Mikä sinusta tulee isona?", minulta kysyttiin tänään.

Hämmennyin, koska mistä minä voin tietää.
Milloin sitä oikein on iso, jos vielä kaksikymppisenäkin saa ravintolassa syödä lastenaterian hinnalla?
Milloin on iso, milloin on siis lakannut kasvamasta?
Eikös kasvu tavallaan ole jatkuvaa, ainakin henkinen.
Ihminen muuttuu läpi elämänsä, joten milloin sitä oikein on valmis, tullut joksikin.
Sittenkö kun on valmistunut ammattiin, sittenkö kun on löytänyt sisäisen mielenrauhan, sittenkö kun oppii rakastamaan itseään ja sitä kautta muita ihmisiä.
Maailma on täynnä hämmentäviä kysymyksiä.

"Ihminen", minä vastasin.

Auta mua, hukun vaikka uin.

En ole tavannut hymyä sitten kotiin paluun.
Hyviä asioita täytyy etsimällä etsiä, eikä niitä silti tunnu juurikaan löytyvän.
Tuntuu kuin sisällä olisi musta aukko, joka imee itseensä kaiken elinvoiman.
Yritän täyttää tyhjyyttä, syön, haalin elämääni uusia ihmisiä joihin lopulta tuskastun, kuuntelen musiikkia, katson ohjelmia jotka olen jo nähnyt, teen mitä vain etten ajattelisi.

Mustassa Kimi Räikkönen hupparissa, josta olen hyvinhyvin ylpeä, sekä legginseissä on edelleen kissankarvoja muistona Kuusamosta.
Pöydälle on näköjään hautautunut paperi, jonka ylälaitaan on kirjoitettu turkoosein kirjaimin "THINGS TO DO".
En ole keksinyt yhtäkään.
Paperin alalaitaan on mustekynä käynyt kirjoittamassa "HELP".
Mitä se sitten ikinä tarkoittaneekaan.

Joensuu-Oulu-Kuusamo-Joensuu

Olen ajanut pyörällä Oulussa ja tuntenut itseni melkein paikalliseksi.
Haistelin merituulta ja ihastelin Oulun vihreyttä ja vehreyttä, pidän siitä kaupungista.
Kävelin minulle uusia katuja, enkä nähnyt tuttuja kasvoja.
Olin Kuusamossa kaksi yötä, näkemättä koko aikana yhden yhtä itikkaa, tai no sen yhden.
Autolla ajaessa väisteltiin poroja, kerran tietä ylitti myös lintuperhe.
Autolla ajoa, autossa nukkumista, monia huoltoasemia, iloisia jälleennäkemisiä, halauksia ja hymyjä.
Kotona odotti pehmoinen Popi ja pöydällä jännittävä paketti.
Toisinaan on hyvä lähteä, että voi sitten taas palata.

Nallikari

Toripolliisi Oulussa.

Munkkikahvit Rukalla.

Kynsilakat tällä hetkellä.

Mikko-kettu Kuusamon suurpetokeskuksessa.

Voiko tuntea omansa joukosta muiden, tuhansista tunnistaa?

Painavia sanoja ei kannata lausua ääneen, ei jos ei ole varma että pystyy ne lunastamaan.
Hiljaa mielessäni mietin niitä, vaalin ja vannon, ääneen en enää sano.

Tiedän vuoden taas vierähtäneen, kun pöytään on leivottu mansikkakku.
20 kuviteltua kynttilää, joista jokaisen puhallan sammuksiin, viimeinen palamaan jäänyt on toivomus.
Mansikkakakusta sen tiedän, tunteistani en.
Ne kun eivät ole muuttuneet, eivät sitten yhtään, pohjimmiltaan aina samat.
Unissa ja mielessä, yhä vain samat kasvot, hän.

Sommaren är kort.

Lähden kohta, ja tunnen sen jo kihelmöivänä, kuplivana ilona ihoni alla.

Kun lähden,

en muista että aika kulkee,

en muista että jokainen meistä vanhenee,

en muista sitäkään että jossain odottaa loman loppu.

En muista että kesä loppuu,

lehdet leijailevat peittäen maan keltaiseen,

kukat kuihtuvat,

linnut lähtevät.

Nyt lähden minä,

ja kesä jää.

Luulin löytäneeni jotain.

Mikä on vikana, minussa.

Maailmassa on ihmisiä, monenlaisia.

Pitkiä, lyhyitä, pieniä, isoja.

On iloisia, surullisia, optimisteja, pessimistejä.

Kahta samanlaista ei löydy, ei täydellistä kopiota.

Aina joku valitaan, joku muu.

Mikä on siis vikana, minussa?