Minut saa pelastaa.

Tässä minä olen, paha olo vatsassa, kylmät sormet kasvoilla, paljon ajatuksia mielessä.
Musiikki herättää usein muistoja, joita ei enää edes osaa palauttaa mieleensä, tietää vain että tämä muistuttaa minua jostakin.
En jaksaisi enää voida pahoin, en aina ajatella "kyllä tämä tästä".
Olen väsynyt, pieni ja väsynyt, eksyksissä.

Love those who hate you.

Olen yhtä aikaa niin paljon vahvempi kuin ennen, mutta samalla aivan vereslihalla. Mahtavatko nämä haavat koskaan umpeutua?
Puraisin itseäni sormeen, lujaa, vahingossa.
Kirjoitan sanoja joilla ei ole mitään merkitystä, ei mitään väliä missä järjestyksessä ne ovat.
Olen miettinyt ihmisiä, onnellisia, heitä on niin paljon.
Sitten olen minä; sydän vereslihalla, mustelmilla, täynnä kipeän ihania muistoja, vailla jotain.
Vain viiltoja sydämessä, kosketuksia iholla, vain unia ja unelmaa.
Saanko koskaan enemmän, saanko koskaan sanoa "tämä on totta".

Enää muutama viikko ja näemme jälleen, lupaan hymyillä onnesta.

Why do we fall in love so easy?

Enää huominen päivä läpi kahlattavana ennen lomaa, mieleni on tosin lomaillut jo tiistaista lähtien.
Hommat eivät ole edenneet, eivät koulussa, eivätkä kotona.
Tänään piti ottaa kuvia, katsoin Serranoa, kuvat on yhä ottamatta.
Aamulla pitäisi pysyä hereillä etten nukahtaisi rattiin.
Kuvittelen jo nyt mielessäni kuinka takkuilen huomennakin läpi pitkästyttävän päivän, mielessäni kakkupala.
Takkuaa, tökkii, takkuaa, tökkii, tule jo loma, saanko jäädä huomenna nukkumaan, pitäisi ottaa ne kuvat, voi kun jaksaisin vielä huomisen.
Pus ja hei, jaksamista kaikkien syksyyn!

Sanoit että sun elämä, se on takkuja tahroja täynnä.

Tuntuu ettei oikein ole mitään sanottavaa, mutta pitäisikö aina olla.
Keitin kahvia äitille, huomenna se lähtee viikoksi muualle.
Päätin, että skippaan perjantaina pari tuntia koulua ja menen mieluummin kakkukahveille.
Keitettiin kahvikiisseliä ja käveltiin pimeillä kaduilla.
Niin paljon kahvia etten tiedä milloin nukahadan.
Niin monet lähtevät matkoille tai jonnekkin, minä jään.
Piirsin koulussa möhköfanttia monta tuntia ja se ei vain ottanut onnistuakseen.
Tänään olo takkusi ja monta asiaa jäi tekemättä, onneksi huomenna on uusi päivä.

Kysyit onko mulla mitään, listasin ne kaikki tähän, asioita joista vähän elämässä ilahdun.

Valkoinen ukuleleni Osmo, monet keltaiset asiat kuten juustohöyläni ja tennarini, Popi joka tuhisee lämpöisenä sylissä, musiikki joka herättää tunteita ja ajatuksia, päiväkirja josta voi aina poimia menneitä tunnetiloja ja elää ne uudelleen, kirjat joiden tarinaan uppoutuu niin että unohtaa itsensä, elokuvat joiden onnellinen tai surullinen loppu saa kyyneleet silmiin, hetket jolloin tuntee onnistuneensa, lenkki ystävän kanssa, vahva yhteenkuuluvuudentunne, irtokarkkipussi elokuvissa, hauskat ja odottamattomat kohtaamiset, veneen hyrinä ja veden liplatus, aurinko kasvoilla, iho jossa on aurinkorasvaa ja hiekkaa, aito nauru ja helppo olo, aamut jolloin herättyään katsoo kelloa ja huomaakin että saa nukkua vielä ainakin tunnin, villasukat, hyvä ruoka, herkullisen väriset kynsilakat, hymy joka kertoo enemmän kuin mitkään sanat, hetket perheen kanssa, turvallinen tunne ja usko siihen että elämä kantaa.

Jos listaisin kaiken, jatkuisi listani kai loputtomiin.
Haluan nähdä kauneutta kaikkialla.
Uskon vakaasti, elämä on kaunis.

Ollaanko menossa oikeaan suuntaan koskaan?

Meidän muropaketissa asuu hämähäkki, sydämessä kaipuu.
Suljin silmäni ja yhtäkkiä huomasin itkeväni, enkä oikein tiennyt miksi.
Syksyisin olen vähän kuin asunnossamme kuihtuva sitruskasvi, en saa tarpeeksi valoa.
Onnistuin ostamaan jo nyt kalenterin vuodelle 2014, se vain oli niin täydellinen.
Tiesittekö että Eino Leino on syntynyt tasan 115 vuotta ennen minua, minä tiesin.
Luulin ajattelevani enemmänkin, ahdistuvani, mutta ei, en oikeastaan ole ajatellut ollenkaan niin kuin olisin voinut.
Nytkö olen tosiaan jo unohtanut, noin vain ja hups.
Menen eteenpäin.

Ei sydän siitä kuole jos sen naarmuttaa, murehet ja huolet se jaksaa kannattaa.

Ihmisillä on huolia ja ongelmia, murehtivat sellaisia joita minä en koskaan keksisi murehtia.
Miettivät miten käy ystävien jotka eivät ole vielä löytäneet Jeesusta, tai että onko väärin nauttia tästä elämästä ja toivoa ettei Jeesus vielä ihan heti tulisi takaisin ja veisi meitä ikuiseen elämään.
Hämmennyin näistä kovin, vertasin omiin murheisiini.
Murehdin aikaisia aamuja ja pitkiä koulupäiviä. Murehdin sitä kun sataa ja joudun kävelemään kouluun. Minua huolestuttavat pimeät illat ja se kuinka jaksan, kylmät talvipäivät ja viima poskilla. Pelkään loukkaavani muita ihmisiä ja jääväni aivan yksin kaiken ulkopuolelle, pelkään etten koskaan osaa täysin itsenäistyä.
Ovatko huoleni nyt sitten jotenkin huonompia, koska ovat niin maallisia. En tiedä.
Ovatko muiden huolet nyt sitten aiheellisempia, en tiedä.
Niin paljon on asioita, joita en edes älyä murehtia ja hyvä niin.