Haluan juoda miehen pöydän alle, väsyttää loput puheillani.

Saattaa olla että mokasin tänään, taas kerran.
Koulussa tuijotin tyhjää paperia, millainen minä olen.
Millainen luonne, millainen persoona, millä fontilla itseäni kuvaisin.
En tiennyt.
Piilouduin peiton alle, teeskentelin että lakkaan olemasta, juuri silloin kun olisi pitänyt kantaa vastuuta.

Tuhannen palan palapelini valmistuu hitaasti mutta varmasti.
Joka päivä hiukan enemmän paloja paikallaan, hiukan enemmän kuvaa näkyvissä.
Jonain päivänä se tulee olemaan valmis.

 

Mutta olenko minä koskaan valmis?

Sitting in an empty room, trying to forget the past.

 

Mustat kannet, valkoisia sivuja.

Seisoin väsyneenä keskellä kauppakeskusta, en jaksanut liikkua, odotin.
Lopulta ei ollut enää aikaa, ei muuta kuin ohikulkevat ihmiset.
Mietin minne ihmiset mahtavat olla matkalla tiistai iltapäivänä kello neljä.
Ehkä kotiin, treeneihin, harrastuksiin tai kyläilemään.
Oli käsikädessä kulkevia pareja, lapsia ja vanhempia, hassuja asentoja rullaportaissa, seurustelevan parin kohtaaminen.
Mietin kuinka kauan sellaista näkymää täytyy kuvata, jos elokuvassa tahtoo näyttää kaiken nopeutettuna. Tunti, ehkä puolitoista. En tiedä.

Join minttusuklaakaakaota tärisevin käsin, väsymys katosi ja pyöräilin läpi kaupungin hymyilen.
En vielä uskaltanut sanoa sitä ääneen, etten tiedä itsestäni mitään.
Epäröin edelleen paljon.

Mua pelottaa ilman sua.

Pelottaa olla näin iso ja samalla pieni.
Pelottaa sanoa, pelottaa tunnustaa, ahdistaa.

Olisinpa vielä se pieni kaksivuotias, joka puhalsi kakun kahta kynttilää sammuksiin naurettavan kauan. Se pieni kaksivuotias, joka luki pupukirjaa suurella tunteella; "Tulkaa tänne päin" raikui olohuoneessa. Olisinpa se pieni tyttönen, joka jahtasi isosiskon puhaltamia saippuakuplia lusikan kanssa ja nauroi hersyvän iloisesti. Se pieni, joka ei ymmärtänyt muusta maailmasta vielä mitään. Ei siitä mitä muut odottavat olevan, eikä siitä miten eri ihmiset odottavat eri asioita, ei siitä miten haluaisi vain niin kovasti miellyttää ihan kaikkia vaikkei se ole mahdollistakaan.

En tiedä ymmärsikö tästä kukaan yhtään mitään, mutta pointti oli se että pelottaa.
Pelottaa olla niin iso ja itsenäinen.

Järki lyö tunnetta turpaan.

Eksyin lukemaan päiväkirjaani.
Harvoin pitäisi, tuskin koskaan.
Tämä kohta pysäytti; "En haluu koskaan lakata rakastamasta sitä miestä. Enkä voikaan lakata."
Voi itku, voi itkujen itku.

En pidä syksystä, se ei vain ole minua varten.
Siinä ei ole mitään henkilökohtaista syksyä kohtaan, syksy on oikeasti ihan kaunista aikaa.
Se on enemmänkin se fiilis, jonka syksy minussa saa aikaan, josta en pidä.
Melankoliaa ja mollissa soivia sointuja.

Lumesta minä pidän ja siitä rauhasta joka mieleen laskeutuu lumen tultua.
Pidän lumihiutaleista, jotka kieppuvat taivaasta kohti maata.
Pidän siitä kuinka ne kastelevat hiukset ja takertuvat silmäripsiin.

En tiedä pitäisikö minun vielä yrittää, vielä kerran.

Mieleen jäänyt on lausahdus: "muista hengittää".

Tänään satoi lunta,

sain tuliaisia matkalta,

halasin rakkaita ihmisiä,

vasempaan käteen sattuu,

pelkään taas kuolevani,

en jaksaisi enää pelätä,

katsoin kun ihmisiä pyöriteltiin autossa ympäri kuin grillivartaassa,

pitäisi pestä hampaat,

en haluaisi pelätä vaan elää,

hengitän, hengitän, hengitän,

elän.

Mä pelkään enemmän kuin täällä teistä kukaan.

Huomasin että keittiön kaktus kukkii, suuria punaisia kukkia.
Ajoin autolla joka käynnistyi nappia painamalla, niin hämmentävää.
Tämä päivä on aivan huomaamatta vienyt kaiken voiman, jäljellä on vain väsynyt pieni ihminen.
Huoli on ujuttautunut salakavalasti sydämen päälle, se ei anna nukkua vaan pakottaa rukoilemaan.
Vaadin itseltäni taas liikaa, revin itseäni sinne ja tänne, revin koska lupasin.
Loma, minun loma, huomenna on minun ikioma lomapäiväni, ei ole pakko mitään, ei jos en tahdo.
Nukun, luen, valokuvaan, ehkä siivoan vähän koska äiti tulee kohta kotiin.
Kohta äiti on taas täällä, kohta loma on ohitse, kohta minulla on pysyvä ajokortti.

Kohta, ihan kohta minä hymyilen leveämmin kuin aikoihin.