Legend says, when you can't sleep at night, it's because you're awake in someone else's dream.

Mieleni lepäsi ja sydämeni hymyili aidommin kuin aikoihin.
Oli lunta ja aurinkoa, oli Kuusamo.

Yritimme tehdä nuotion, joka ei millään tahtonut olla nuotio.
Eihän ketään voi pakottaa olemaan mitään sellaista mitä ei itse tunne olevansa.
Minäkin yritin olla hyvä tyttöystävä, tuleva vaimo.
Enkä vain ollut, en sitten mitenkään.

Huomenna täytyy palata takaisin arkeen, muuttua takaisin aikaa ja paikkaa ymmärtäväksi luontokappaleeksi.
Onneksi ostin tänään uuden paidan, ainakin tiedän mitä laitan päälleni.

Kohtalo vai valinta?

Voiko kohtalonsa valita?
"Se ei ollut suuri rakkaus, se oli valinta."
Mitä minä oikein valitsin?

Tällä kertaa "anteeksi" ei riitä, se ei ole tarpeeksi.
En vain voinut muutakaan, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sanoa hyvästi.
Joskus vaikein ja oikein asia vain on sama.

...anteeksi...

Veitsenterällä.

Toivon muualla, ett' oisin täällä,
 että saisin sanoa sen,
 kuinka sentin paksulla jäällä,
 kanssas kauhulla luistelen.
Mutta kun se hetki koittaa,
 oman ääneni vaiennan.
Halu lähelläs olla voittaa,
 kivun kauas karkoitan.

 

 

 

Veitsenterällä,
 viiltävin mielin,
 paljain jaloin me tanssitaan.
Veitsenterällä,
 kärkevin kielin,
 emme putoa kuitenkaan.
Jalkapohjamme verillä aivan,
 sydämemme hellinä niin.
Tämä maksaako kaiken tään vaivan?
Sitä mietin mä loputtomiin.

 

 

Even when there's no one there for you, march on.

Näin unta sodasta.
Varmaan ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon, minä näin unta jostain muusta kuin Turkista.

Venäjä oli julistanut sodan, ei ollut armeijaa siellä sotivat ihan kaikki, niin naiset lapset kuin miehetkin. Siellä olivat kaikki luokkatoverini ja opettajanikin sotimassa verisinä venäjää vastaan. Heräsin ja tajusin ettei ole mitään järkeä jatkaa tuollaisen unen katsomista, ei ole oikeasti olemassa mitään sotaa.

Kuolemanpelkoa.
Todellisuus siitä, kuinka ei olisi tarvittu kuin yksi ainut pommi oikeaan kohtaan eikä ketään meistä olisi enää ollut olemassa.

Minun elämänikin on kuin sota.
Yhden naisen sota koko maailmaa vastaan.
Minä aion voittaa sen.

Vain unelmaa osasin rakastaa, sinä olit todempaa.

Lempikammastani puuttuu piikki, tänään sen huomasin kun iloisessa jälleennäkemisessä sitä aivan kuin uusin silmin katselin.
Sain kampani takaisin eikä minulla ole enää tekosyytä, joudun vihdoinkin myöntymään tosiasioiden edessä ja kohtaamaan sen minkä takia minä ihan oikeasti itken.

Jotenkin se on kai helpompaa huiputtaa itseään, tai ainakin edes vähän muita.
En minä itseäni, muita vain.
Muille en kerro kuin puoli totuutta.

Mua pelottaa ja haluun parkuu, oon elossa mut haluun juosta karkuun.

Miksi ihmisen täytyy myös osata vihata?
Miksi täytyy osata tuntea toista kohtaan negatiivisia tunteita, jos ne vain kuluttavat?
Jos minä saisin päättää, en muuta tekisi kuin hymyilisin onnesta soikeana.
Katsoisin rakastavin silmin päivästä toiseen ja tuntisin hyrisevää onnea sydämessäni läpi vuosien.

Mutta aina, ihan aina, tulee lopulta se päivä kun täytyy kohdata elämän karu totuus.
Elämä ei ole pelkkää onnea.

Eden.

Oon kuullut rakkaus on sodan kaltainen,

ja kaikki keinot sallitaan melskeissä sen.

Hei onko totta vai jonkun keksimää,


et päättyä se voi ja arvet siitä jää. 

 

Onko se sitä että tahdon sinun olevan vain mun,


 ja jos luovun sinusta niin silloinko epäonnistun?

 

Pelkääkö rakkaus jotain salaa kadehtii,


 omistaa toisen pitää kynsin hampain kii.

On sanottu että se kestää mitä vaan,


mut miksi luopuu itsestään ja rajoistaan?

 

Onko se sitä että osa minusta on aina sun,


ja vaikka lähtisin pois niin silti vielä sinuun takerrun?

 

 

Ei meitä ikuisiksi tehtykään.