You can't ask why about love.

Nainen itkee valkokankaalla. Kyyneleet vain hiljalleen valuvat pitkin kasvoja. Niin kaunista, noin minäkin haluaisin itkeä. Siinä hetkessä tiedän rakastavani elokuvaa, päättyypä se sitten miten hyvänsä.
Ja niin todella tein.

Tunsin vaipuvani ajattomaan tilaan suoristellessani loppumattomia kirjarivejä ja käydessäni mielessä läpi yhä uudestaan ja uudestaan aakkosia osatakseni sujauttaa kirjan oikeaan väliin. Tulen rakastamaan aamuvuorojen ensimmäisiä rauhallisia tunteja hyllyjen välissä. Tiedän sen jo nyt.

Viivy luonani vielä hetki, jos toinenkin.

Ei saisi pelätä etukäteen. Niin ne sanovat.
Ei saisi etukäteen pelätä asioita, jotka tapahtuvat joskus tulevaisuudessa, eikä voi tietää milloin.
Mutta miten voisin olla pelkäämättä?

Miten voisin olla pelkäämättä, kun tiedän, että joskus pieni ja pehmoinen, musta ja niin silkkinen tuhiseva lämmin olento ei enää ole täällä. En voi enää ottaa syliin ja halata silloin kun tuntuu että olen yksin. En voi painaa nenää vasten lämmintä turkkia ja haistella ihanaa suloista kanin tuoksua.
Miten voisin olla pelkäämättä, kun huomaan miten täynnä rakkautta sydämeni on ja miten suurta hellyyttä tunnen kun katselen tuon pienen ja hassun touhuja.
Siinä se nytkin tuhisee sylissäni, lämmittää jalkojani, narskuttaa hampaitaan kun silitän.

Tiedän kyllä, että selviän sitten kun on sen aika. Nyt juuri vain pelkään niin paljon sitä päivää, kun koittaa eron hetki. Lupasin pitää Popille vappuna 10v synttärit, kunhan sinne asti päästään. Sitten on jo ihan kesä ja tuoretta heinää. Popi tykkää.



Haluaisitteko itse luopua tälläisesta murusesta? ♥

Ja kun käännyt pois, pesen otsasta leimaa.

Kirjoitin runon.
Sanat vain tulivat jostain ja siirsin ne mielestäni paperille.
En tiedä mistä ne tulivat tai miten ne päättivät oman järjestyksensä.
Kai ne vain tykkäävät olla niin.
Alitajunta on ihmeellinen.
Yritin tulkita kirjoittamaani runoa.
Löysin niin hassun tulkinnan, että naurattaa aina kun luen tätä.
Ihmismieli on hämmentävä.

Lähtö.

Lähdönhetki.

Monta pikkuruista maaliviivalla,

kuin muurahaisia lentokoneen ikkunasta.

Vaikeampaa lähteä kuin jäädä.

Tulee ikävä kaikkea.

Punaisia tahroja tapetissa, sinisiä läikkiä vaatteiden alla,

jotka kellertävät ennen kuin katoavat.

Helpompaa jäädä, kuin lähteä ja kohdata totuus,

joka mustuttaa mielen.

 

Punaisena hehkuvat juovat ovat kuin kartta ihmiskehossa.

Ne risteilevät ympäriinsä, muodostavat risteyksiä,

johtavat aina uudelleen ja uudelleen umpikujaan.

Lähtö on ainoa keino pelastaa se mitä on vielä jäljellä.

Uusi elämä versoo jo,

kuin vihreä nurmi keväisin paljastuttuaan lumen alta.

Kaipaatko koskaan sitä tunnetta?

Ei mitään syitä.
Ei vastausta kysymykseen miksi.
Ihan vain siksi, että tykkään.

Tykkään nukkua aamulla pitkään, syödä suklaata kahvin kanssa, puhella yksikseni lenkillä, miettiä ääneen ja nauraa omille jutuilleni.
Tykkään hymyillä silloin kun pitäisi itkeä ja itkeä silloin kun pitäisi hymyillä.
Tykkään kirjoittaa viestejä koskemattomaan hankeen, jättää jälkiä ihmisten elämiin, laulaa lauluja jotka merkkaavat minulle paljon ja kertoa koko maailmalle että olin "se toinen".

Ei mitään syitä.
Vaikka onhan sekin aika hyvä syy, että tykkään.

Popistakin tykkään. Se on maailman suloin.

Viiva on liikkeellä oleva piste.

Rakkaus on ruma sana. Se on totta. Niin kipeän totta.
Kaipauksessa sen sijaan on jotain haavoittuvaisen kaunista.
Älä tunnusta että rakastat, kerro vain että kaipaat.

Tykkään pisteistä. Piste. Piste. Piste.

Ajattelen piste että piste minun piste pitäisi piste lopettaa piste tämä piste hulluus piste ja piste laittaa piste tälle piste kaikelle piste piste mutta piste en piste halua piste.

Vuonna 85 oli elokuva täynnä erinomaista musiikkia. Tykkäsin.

Fresh Feeling.

Kahteen iltaan on mahtunut niin paljon upeita mekkoja ja kampauksia. Ihania prinsessoja ja komeita kavaljeereja. Tuttuja sävelmiä ja liikemuistissa olevia askelkuvioita. Monien joukosta edukseen erottuivat ne joiden silmissä pilkahti aito ilo ja huulilla hymy.
Iltoihin on mahtunut myös paljon tunteita. Luopumista, luopumista ja vielä vähän luopumista. Pakottavaa yksinäisyyttä. Musertava tunne, joka pakottaa kyynelet valumaan. Tuntui etteivät ne koskaan lopu.
Ehkä olen sitten taas askelen lähempänä eheämpää elämää.
Vähän kauempana menneistä, vähän vahvempi kuin eilen.
Aina hetken lähempänä tulevaisuutta.

Sydämeen mahtuu vain yksi M.

Tuttu asunto, mutta eri ystävä.
Minä vain vierailen ja muut asuvat.
Join kahvia kello kaksi yöllä.
Tyhmää, tyhmää, tyhmää.
En osannut kuin hihittää, vaikka jäätelöä tippui paidalle ja silmäluomet tuntuivat raskailta.
Vastapäisessä talossa jo heräiltiin, kun meillä vasta toivotettiin uni tervetulleeksi.
Juteltiin hiljaa hämärässä huoneessa niin kuin on tapana aina unta odotellessa.
Äänet hiipuivat hiljalleen aamun kuiskauksiin.

Miten rakastetaan sellaista, jonka mielestä sydämeen pitäisi mahtua useampi kuin yksi ämmä? Miten sellaista, joka sanoo, että pitää osata tiivistää.
Tiivistämällä niitä kuulemma mahtuu, epäilen että ehkä jopa enemmän kuin kaksi.