Sanat, jotka aiemmin nielaisin

Yhtäkkiä se ei olekaan enää pelottavaa.
Elämän pakeneminen suonista ja vaiennut sydän.
Enemmänkin pelastus, hiljaisuus, rauha.

Ei enää pelkoa elämänmittaisesta yksinäisyydestä, ei paineita sen ainoan oikean löytämisestä. Ei tarvitsisi täyttää minkäänlaista muottia, ei yrittää elää elämäänsä normien mukaan kun se ei kuitenkaan näköjään ole mahdollista. Ei tarvitsisi tuntea itseään niin vialliseksi ja tunnemaailmaltaan vammaiseksi. Eikä varsinkaan ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Ei tarvitsisi taistella saavuttaakseen elämässään kaiken, ettei tarvitsisi vanhana huomata koko elämän vain valuneen hukkaan.

Se ei ole pelottavaa, mutta pitäisikö sen olla?

Tahdoin niin uskoa, että olet mun ainoa

En tiedä mitään, en.

Miten joskus luulin, etten voisi elää ilman sinua.

Miten joskus ajattelin, että olet koko elämäni.

Miten suunnittelin yhteistä elämää.

Miten koko ajan tiesin, että meitä ei edes ole.

 

 

Halusin kirjoittaa runon, ei tullut runoa.

Halusin elää kanssasi, ei tullut onnea.

 

Ei kannata haluta, täytyy vain uskoa.

Varo miestä, sädekehää päällä pään

Kun piti lukea alkoi unettaa niin, ja kohta heräsin peiton rypyt poskeen painautuneena.
Niin paljon kaikkea uutta, se vie energiani mennessään.
Punaisia merkkejä kirjan sivujen välissä, en tosiaan tiedä missä välissä oikein jaksan.

Tulevaisuus, voisitko vähän hidastaa että ehtisin paremmin mukaan?

Do not worry about your life

Poistin puhelimesta "turhia" kuvia, kun muisti oli niin yltiöpäisen täysi. Ei ne sitten ihan niin turhia ollutkaan. Hävisi blogista tausta ja banneri taivaan tuuliin siinä sitten niin. Kirottu nykyaika.

Olo on kuin olisi valvonut aamukuuteen ja luovuttanut, nukkunut ehkä sen neljä tuntia ja herännyt koomatakseen iltaan asti. Olen koomassa, tuokaa kahvia.

Lopulta sillä ei enää ole väliä onko se minun nimeni tai ehkä siskoni nimi, pääasia on että löytyy nimi ja tulee hymy.
Niin kauan kuin on hymy on vielä elämää.

Talvipuutarhaan

Iltaisin,
saatan istua ja tuumia kevyitä siitä mitä mahdat
puuhata,
vieraalla maalla ja tiedän etten jaksa tulla
takaisin,
mutta jos haluat voin talven jälkeen tulla sua vastaan.

 

 Ja mä vien sut talvipuutarhaan,
ja jonnekin korkealle,
että tiedät miltä näyttää tasainen maa,
sieltä mä tuun,
sinne mä jään.

 

 Mutta päivän tai kaksi annan kaikkien luulla sua mun rakastajaksi,
mutta päivän tai kaksi annan kaikkien luulla sua mun rakastajaksi.

 

 Ja kun lähden saattamaan,
me vähän vielä suudellaan,
heilautan kättä en odota bussia,
otan taksin sinne missä kaikki on.
 Ja ne kysyy mikä mulla on kaulassa,
en mene hämilleni,
sillä tiedän että,
parissa päivässä se on poissa,

 yhtä varmasti kuin sä.

 

 

Mutta päivän tai kaksi annan kaikkien luulla sua mun rakastajaksi.

It's like we never happened, was it just a lie?

Minussa on sisäänrakennettu kaipuu, joka laittaa minut laulamaan kaihoisia lauluja, syömään suklaata, käyttämään punaisia unelmakenkiä.

 

Tallaan katuja hymyssä suin, kaipaan asioita joita en edes haluaisi elämääni, kaipaan turhuutta, aivan turhaan.

 

Olkapäällä istuu kaipuu, kuiskuttaa korvaani, myrkyttää mieleni, estää täydellisen onnen.

Niin se käy kun ikuisuus käy liian pitkäksi

Kaipaus.

 

 Kaukomaille,

sinuun,

lähelle.

 

Täytän tyhjän sanoilla,

niitä on maailma pullollaan.

 

Sanoja,

jotka muodostavat lauseita.

Lauseita,

jotka muodostavat tarinoita.

 

Tarinat koskettavat toisiaan,

lähenevät,

eroavat.

 

Ikuisuus.