Olen alkanut vihdoin erottaa omat haaleat ääriviivani.
Siellä ne kiemurtelevat, heiluvat tuulessa kuin heinät, havisevat kuin haavanlehdet,
mutta tärkeintä kaikessa on se että ne tosiaankin ovat olemassa.
Ruumiini on väsynyt, sen jokainen solu huokaa väsymyksen alla.
Mutta mieleni ei kaipaa hetken lepoa, sydämeni nauraa taas niin ettei naamanikaan pysy peruslukemilla.
Ja minäkin nauran, minä hymyilen, minä elän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti