#vaimomatskuu

Tein banaanilettuja, kovin olivat hyviä. Halusin jakaa urotyöni somessa, joten eikun kuva letuista ja jako instaan. Siinä vaiheessa sitten masennuin kun tajusin, että en kehtaa laittaa kuvan alle sitä surullisen kuuluisaa vaimomatskuuhähstägiä. En minä millekään tulevalle miehelle kokkaillut vaan ihan omaksi iloksi ja porukoille tietysti. En siis ollut vaimomatskua vaan ihana ahkera unelmien tytär.

Mitä enemmän nyt olen tuota häshtägiä miettinyt, sitä vähemmän siitä enää tykkään. Se on hienoa, että olet ahkera. Laitat ruokaa, siivoat, peset pyykkiä, hoidat kotia. Onhan se, en minä sitä. Mutta pitääkö ne kaikki hetket jakaa instassa sen vaimomatskun kera. Pitääkö kertoa kaikille miten laitoit rakkaallesi ihan itkettävän hyvää ruokaa. Onko niin, että jos et sitä somessa kerro niin sitä ei koskaan tapahtunut. Ei tule maha täyteen, ei maistu ruoka. Ette tiedä sitä edes syöneenne, jos ette voi myöhemmin asiaa sieltä instasta tarkistaa.

Ei olisi minunkaan banaaniletut yhtään niin hyviä olleet, jos olisin jättänyt kuvan jakamatta. Ei ollenkaan ei, ei ilman yli neljääkymmentä tykkäystä instassa.
Okei, en tiedä. Ehkä en vaan tykkää koko häshtägistä, koska en voi sitä itse käyttää. Eikös kaikki sellainen mikä itseltä on pois, aiheuta kateutta.

Mutta ei, kyse ei nyt ollut pelkästä vaimomatskusta vaan ihan ylipäätään tästä nykyajasta kun kaikki tekemiset pitää jakaa somessa. Itse haluaisin ainakin oppia jotenkin vähentämään. Olemaan vähemmän esillä. Miksi kaikesta täytyisi kertoa, miksi. Täytyisi osata tehdä myös sellaisia asioita, jotka eivät näytä hyvältä Facebookin tilapäivityksenä. Siksi aionkin tänään olla 20.30-21.30 out of some. Ainakin, ehkä enemmänkin.

Nyt voisin mennä pesemään vessan, ottaa siitä kuvan ja jakaa sen instaan #vaimomatskun kera. Kuulostaa suunnitelmalta.