Laske valot vaakaan

Laske valot vaakaan,
kuule kuinka hiljaisuus,
ympäriltä riisuu pois,
riisuu pois kaiken muun.

 

 

Jos laskee korvan lattiaan,
 ja on ihan paikoillaan,
maailman sielun mahtavan,
voi kuulla riehuvan.

 

Antti Tuisku – Laske valot vaakaan

My head's under water, but I'm breathing fine

Joskus se sama pelko edelleen nostaa päätään, entä jos en koskaan tule pärjäämään omillani. Jos en koskaan löydä paikkaa jota oikeasti kutsua kodiksi kotikodin sijaan. Ei pitäisi huolehtia tulevasta, ei nyt kun on olemassa tämäkin hetki.

Tässä hetkessä kuulen vain hiljaisuuden. Järkeni tasaisen toistavan äänen sanovan yhä uudelleen: se on aivan hullua, täysin hullua. En ole koskaan ollut hyvä kuuntelemaan järkeni ääntä, en siis ole sitä nytkään. Eihän sitä koskaan tiedä, jos se ei niin täysin hullua olisikaan.

Kaiken tämän keskellä sua hiljaa ikävöin.

Nyt hiuksissani on väriä enemmän kuin vain raitojen verran, tykkään hurjan paljon.
Sain eilen maailman ihanimman mekon, mekkohulluuteni sen kuin pahenee.
Söin mahani täyteen hyvää ruokaa ja hämmennyin ihmisten keskellä.

Tänään heräsin hotellihuoneen valkoisista lakanoista, kävin katsomassa toisinaan ihan nauravaista mummoa ja tein pitkästä aikaa kääretortun.

Ensi viikolla vannoin pysyväni kotona neljän seinän sisällä vastapainoksi tämän viikon kiireilylle, mutta enhän minä tosiaan voikaan tehdä niin.
Keskiviikko iltana on nimittäin luvassa akustista Happoradiota, heaven.

Miltä tuntuu olla onnellinen, kun ei oo tunnevammainen?

Kiireysviikko; sokkoilua, tuparointia/synttäreitä, vaatteet vaihtoivat omistajaa, jäljellä vielä hampilekuri ja parturissa käynti.
Ensi viikolla en liikahda, en yhtään mihinkään.

Huolestun; ihmisten itsekkyys, kotikotiin jääneet lapaset ja aina pyöräilyn jälkeen tunnottomat sormet, hammaslääkäripaniikki, utopistiset koulutehtävät.

Rakastun; banaanikinuskikahvi, #yellow-kuvat instassa, hitaat aamut kun koulu alkaa myöhään, uudet hiukset, hetket kun tuntuu siltä että voin vain olla ja pysähtyä juuri siihen.

Luvattu on mulle että vielä joku päivä, tiedän mikä tarkoitus on minun elämällä.

Noudatan elämässäni periaatetta "kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan". Se tuo elämään paljon hyvää, ihan totta. Todettuani kerran eräälle ihmiselle ettei maailma toimi sillä tavalla, että ilkeilyyn vastataan ilkeilyllä, hän totesi ettei se myöskään toimi niin kuin raamatussa sanotaan. Hänen mielestään oli ihan okei vittuilla toisille niin paljon kuin sielu sietää, koska kuitenkin muut vittuilevat sinulle. Niin kai ne tekevät, jos itsekin tekee niin. Jännää, että sama ihminen uskoi syy ja seuraus suhteeseen. Ei sitten tässä tilanteessa tullut mieleen, että ehkä sillä miten toisia kohtelee voisi olla vaikutusta siihen miten muut kohtelevat häntä. Eipä tosiaan, ei.

Voi olla, että ajatus kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan on peräisin raamatusta, mutta ei se silti tee siitä yhtään sen huonompaa tai epäarvostettavampaa. Päinvastoin mielestäni ihmisten tulisi elää enemmän sen mukaan ja toteuttaa sitä omassa arjessa. Auttaa tuntematonta, auttaa ystävää, tehdä edes yksi hyvä teko päivässä. Niin maailma voisi olla meille jokaiselle hieman parempi paikka elää.

Muukalainen.

Mahassani kipristää, sen aiheuttaa pimeydessä odottava muukalainen.

Hän ei vielä omista kasvoja, ei nimeä, ei mitään.

Silti hän odottaa minua, juuri minua, kasvotonta muukalaista.

I'm not afraid to be by myself, but I just need to be somebody to love.

Eilen minussa heräsi huoli kaikkia niitä eksyneitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole löytäneet itsestään uskoa. Kaikki eivät sitä varmasti edes tarvitse, vaan tuntevat itsensä kokonaisiksi ja hyviksi ilmankin. Ja se on ihan okei. Mutta ne eksyneet, yksinäiset, elämäänsä kadonneet sieluparat jotka etsivät sitä jotakin, miksi heidän on niin vaikea nähdä uskoa edes vaihtoehtona.

Minä olin eksynyt, yksinäinen, hurjan peloissani. Olen sitä joskus edelleen, mutta nyt minä voin aina rukoilla ja muistaa etten koskaan ole yksin. Olen oppinut paljon itsestäni, olen saanut rohkeutta ja varmuutta, en enää pelkää niin kuin ennen. Uskalsin avata sydämeni ja nyt minä olen niin paljon enemmän, olen viimeinkin kaikkea sitä mistä ennen vain haaveilin.

Kuinka monet nuorten ongelmat poistuisivat, jos meillä edelleen olisi yhteinen kaikkia yhdistävä tekijä; usko. Uskon yhdistävää voimaa ei voi ymmärtää, ennen kuin sen itse kokee. Sen ei tarvitse olla mitään suurta, koko maailman muuttavaa uskoa. Ihan pienikin ajatus siitä, että jossain on joku joka pitää meistä huolen ja näkee meidät auttaa jaksamaan. Myös tieto siitä, että joku muukin uskoo samalla tavalla antaa yllättävää voimaa.

Tietenkin jokaisella voi olla oma voimaa antava ajatuksensa, joka tuo turvallisuuden tunnetta ja toivoa. Sen ei tarvitse olla uskoa Jumalaan, joka oli minun tieni. Toivon vain, että jokainen eksynyt saisi edes kerran tuntea puhdasta ja aitoa yhteenkuuluvuuden tunnetta jonkun kanssa, joka ajattelee samalla lailla tässä suuressa maailmassa.

Ihminen tarvitsee ihmistä - pidetään toisistamme huolta.