Eilen minussa heräsi huoli kaikkia niitä eksyneitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole löytäneet itsestään uskoa. Kaikki eivät sitä varmasti edes tarvitse, vaan tuntevat itsensä kokonaisiksi ja hyviksi ilmankin. Ja se on ihan okei. Mutta ne eksyneet, yksinäiset, elämäänsä kadonneet sieluparat jotka etsivät sitä jotakin, miksi heidän on niin vaikea nähdä uskoa edes vaihtoehtona.
Minä olin eksynyt, yksinäinen, hurjan peloissani. Olen sitä joskus edelleen, mutta nyt minä voin aina rukoilla ja muistaa etten koskaan ole yksin. Olen oppinut paljon itsestäni, olen saanut rohkeutta ja varmuutta, en enää pelkää niin kuin ennen. Uskalsin avata sydämeni ja nyt minä olen niin paljon enemmän, olen viimeinkin kaikkea sitä mistä ennen vain haaveilin.
Kuinka monet nuorten ongelmat poistuisivat, jos meillä edelleen olisi yhteinen kaikkia yhdistävä tekijä; usko. Uskon yhdistävää voimaa ei voi ymmärtää, ennen kuin sen itse kokee. Sen ei tarvitse olla mitään suurta, koko maailman muuttavaa uskoa. Ihan pienikin ajatus siitä, että jossain on joku joka pitää meistä huolen ja näkee meidät auttaa jaksamaan. Myös tieto siitä, että joku muukin uskoo samalla tavalla antaa yllättävää voimaa.
Tietenkin jokaisella voi olla oma voimaa antava ajatuksensa, joka tuo turvallisuuden tunnetta ja toivoa. Sen ei tarvitse olla uskoa Jumalaan, joka oli minun tieni. Toivon vain, että jokainen eksynyt saisi edes kerran tuntea puhdasta ja aitoa yhteenkuuluvuuden tunnetta jonkun kanssa, joka ajattelee samalla lailla tässä suuressa maailmassa.
Ihminen tarvitsee ihmistä - pidetään toisistamme huolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti