Joskus se sama pelko edelleen nostaa päätään, entä jos en koskaan tule pärjäämään omillani. Jos en koskaan löydä paikkaa jota oikeasti kutsua kodiksi kotikodin sijaan. Ei pitäisi huolehtia tulevasta, ei nyt kun on olemassa tämäkin hetki.
Tässä hetkessä kuulen vain hiljaisuuden. Järkeni tasaisen toistavan äänen sanovan yhä uudelleen: se on aivan hullua, täysin hullua. En ole koskaan ollut hyvä kuuntelemaan järkeni ääntä, en siis ole sitä nytkään. Eihän sitä koskaan tiedä, jos se ei niin täysin hullua olisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti