Näin kerran kaupassa postikortin, jossa oli tämä Aleksis Kiven ajatus elämästä "En minä kuolemaa pelkää. Pelkään, että en ollut olemassa.". Se jäi mieleeni elämään, koska jollakin tavalla se kosketti omaa ajatusmaailmaani. Sitähän kai se enimmäkseen on, pelkoa siitä että tämä yksi ja ainut elämä jää jotenkin käyttämättä. Että se vain valuu hukkaan ja pian jo huomaa sen olevan ohi. Nykyään on niin kiire elää. Kiire, kiire, kiire. Ainainen kiire, joka pitää ihmiset liikkeessä, ettei aivot ehtisi liikaa ahdistumaan.
Minä en kykene elämään kiireessä. Viimeksi kesti kaksi vuotta ymmärtää, että "hei minähän olen rakastunut", nyt tarvitsen ainakin sen ajan tuplana unohtaakseni.
Miksi minun pitäisi kiirehtiä, miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti