Elämän säikeet

http://littleyellowheart.blogspot.fi/

 

Sinne ne Maikin mietteet menneet on.

Hei rakkaat,

olen siirtynyt kirjoittamaan uuteen blogiini, jonka löydätte täältä Elämän säikeet.
Se on vielä aika keskeneräisen näköinen, mietittyä ja tarkoin harkittua on lähinnä sen osoite. Johon olen syvästi ihastunut.

Toivottavasti siirrytte sinne seurailemaan hajanaisen elämäni tapahtumia ja herkän mieleni tarinointia.

<3: Maikki

Kerro mulle mitä tunnet, vaikka sulle puhu en

Hammastahna maistui mintulta, ihan niin kuin jokaisena iltana.
Minä olen vain ihminen, ihminen niin kuin jokaisena iltana.

Hiuksissa enemmän vaaleaa kuin ennen,
mielessä epäilyksiä mutta silti hymy.

Sinä olet

Kuuhulluus,
                    huukulluus.
Ikävä sinua,
                     sikävä inua.

 

 

Sinä olet sanoja hiljaisuudessani,

ääniä yksinäisyydessäni,

läheisyyttä kaukana.

Itken elokuvissa, mutta kotona en uskalla

Uskaltaa sanoa ääneen: minä pelkään.

 

 

Uskaltaa katsoa silmiin, jokaisen sanan vannoa todeksi jonka suustaan päästää.

 

 

Uskaltaa ottaa riski, voi menettää kaiken tai saada niin paljon enemmän.

 

Uskaltaa olla, kaikesta huolimatta ja juuri siksi, rohkeasti sitä mitä on.

Suuren maailman suuret kadut

Vessan sinisessä valossa kynsieni oranssit kukat muuttuivat violeteiksi ja vihreä pohja oranssiksi. Suuren maailman vessoissa, joissa itsekin näyttää aivan siniseltä.

Pienet jalkani kävelivät mukulakivisiä katuja, astuivat sisään vanhahtavista ovista, pieneksi tunsin itseni kun talot jatkuivat aina vain eikä silmäni kyenneet tavoittamaan taivasta.

Ikävöin minä silti vain ja aamuni aloitin hotellihuoneen valkoisissa lakanoissa ajatellen ikävää. En päässyt karkuun ajatuksiani vaikka paljon vähemmän niille jäikin aikaa kun oli niin paljon nähtävää.

Unessani kävelin mutkikkaita katuja, loputtomiin jatkuvia portaita, eteenpäin jonnekin.

Vesisateisen tulvivasta Helsingistä minä sitten eilen lähdin ja lumisateiseen Joensuuhun päädyin. Kiva olla taas kotona.

Ehkä ois helpompaa olla, jos ajatukset ei ois hirmumyrskyjä vaan tähdenlentoja

Minä kävelen pöllöreppu selässäni,
punaisissa maihareissani,
liukuvärjätyt hiukset liehuen.

Minä pukeudun värikkäisiin pöksyihin,
hukutan itseni mekkoihin,
olen vieraantunut farkuista.

Menen aamulla ennen kahdeksaa kahvilaan ja tilaan vanilja-suklaa-cappuccinon.

Minun elämästäni on tullut jotakin sellaista, jota ennen vain muilta kadehdin.
Minusta on tullut enemmän kuin olisin koskaan voinut uskoa.
On aika upeaa olla juuri minä.

Kaikki kääntyy kauniiksi

Olen oppinut nauttimaan kaupunkielämän mukanaan tuomista mahdollisuuksista.
Pyörälenkki hämärtyvässä illassa, hiljentyvän kaupungin pyörteissä.

Olen taas muistanut, kuinka oikein kirjoitetaan.

Anna minun olla itselleni näkyvä,

piirtää selviksi laulavat ääriviivani.

Anna minun tulla itselleni näkyväksi,

niin kuin sinä minut näet,

suttuisena aamunharmaassa.

 

Ja minä uskon lujemmin meihin kuin itseeni,

niin lujaa että sen rinnalla kalpenevat uskovaisten lait.

 

Joskus ei riitä, ei edes se.

I'm thinking of you, that's all I do, all the time

Naisen aivot, ai hyvänen aika sentään.

Minä päätin olla tänään päivän ajattelematta tiettyä henkilöä, ihan vain että edes joskus saisin yhden päivän ilman liikaa ajattelua, ja myös siksi että luulen ettei minuakaan aivan lakkaamatta ajatella. Mutta sitten minulle valkeni jotakin olennaista elämästä, jotakin naisten ja miesten eroista.

Pahoittelen kärjistystä, vaikka toisaalta omalta osaltaan tämä on vain totuus. Ihan oikeasti, vaikka se miehiä alentavalta kuulostaakin.

Miehet eivät voi keskittyä kuin yhteen asiaan kerrallaan, jos siis kaikki aika päivästä menisi vain toisen ihmisen ajattelemiseen ei mistään tulisi mitään tai asiat etenisi. Mutta naiset, voi kuinka on ihanaa olla nainen. Voit keskittyä moneen asiaan yhtä aikaa kuten bloggaamaan, selaamaan facea, juttelemaan kikissä ja whatsappissa, selaamaan instaa ja käymään skype-keskustelua, sekä ajattelemaan erinäisiä asioita totta kai. Kuten että mitä pitää huomenna ottaa mukaan ja mitä laitan päälle ja mitä esineitä otan koulutehtävään kuvattavaksi ja sitten vielä sitä yhtä ihmistä.

Joko alkoi hengästyttää? Niinpä.

Totesin tänään, että ei minun ajatuksissani edelleenkään ole sitä on/off-nappia. On vain erilaisia taajuuksia. Ja siellä yhdellä taajuudella kaiken sen kohinan keskellä kulkee koko ajan sen yhden tietyn nimi. Siellä se toistuu kuin ympäri pyörivä karuselli. Uudelleen ja uudelleen. Yötä päivää. Joskus joku toinen taajuus onneksi ottaa vallan ja voin keskittyä siihen, mutta silti siellä se on aina vain taustalla.

Joten kun sanon että olet ajatuksissani 24/7, minä ihan oikeasti tarkoitan sitä.

Anna minun olla itselleni näkyvä

Olen lukenut runoja, miettinyt elämääni.
Miettinyt mikä on oikeasti tärkeää,
se että joku muistaa vai että itse muistat itsesi.

Niin harvaa ainetta

että tähdet lävitseni lentävät

 

niin harsonkevyt

itsessäni ja itsestäni poissa olen

valaistun levon avaruus

laulava häkki ja sen vapaa lintu

joka ei lennä.

C'est La Vie

En tiedä paljoa, mutta kuinka edes voisin.

Kuinka tietäisin ollakko liikaa vai liian vähän.

Mikä on liikaa, mikä on liian vähän.

Niinpä, niinpä.

Ei kannatakaan tietää, voi vain katsoa mihin elämä vie.

 

Pöksyt KappAhl 29,95e

Paita KappAhl 19,95e

I’d rather have you in my dreams, than wake up without you

Hitaita päiviä ja liian nopeaan juoksevia ajatuksia.
Sanoja joiden merkityksiä on joutunut miettimään.
Ahdistusta ja kyyneliä, onneksi myös hymyjä ja sisäistä rauhaa.

Olen huomannut, usein kaipaan muualle.
Sydämeni etsii yhä kotiaan, enkä ole varma onko se täällä.

Niin paljoon valoon olet kätkeytynyt minulta

Lukea runoja kahvilassa,

lukea runoja minttusuklaan ja kerman maku kielellä.

 

Olla riippuvainen,

olla riippumaton.

Olla onnellinen riippumatta riippuvuuksistaan.

 

Usein mietin, en pärjää yksin.

 

Ja sitten huomasin:

minä yksin
kaupungilla,

kahviloissa,

yksin siellä missä muut ovat jonkun kanssa.

Olen usein pelännyt että katoat, niinkuin unessani juuri ennen kuin olisin saanut kaiken

Minä pelkään, että sinä vain katoat.

Katoat kuin poskillani valuvat kyyneleet,

kuin jäljet rantahiekasta.

 

Ilman varoitusta,

ilman minkäänlaista aavistusta,

täysin varoittamatta ja aivan kokonaan.

 

Minä pelkään ja samalla tiedän,

et sinä niin minulle tekisi.

Pelkään että kaikki tähtää sokeesti vaan tulevaan

Minä odotin unta ja kuuntelin kuinka kello tikittää.
Mietin miltä kellon ääni minusta kuulostaisi, jos en olisi koskaan nähnyt kelloa. Jos ainainen tikitys ei heti mielessäni yhdistyisi eteenpäin juoksevaan viisariin, mitä minä ajattelisin sen olevan. Voisiko se olla askeleiden ääniä, käsien yhteen taputusta. Onko se rauhoittava vai uhkaava ääni? Voisinko luottaa sen turvallisuuteen vai kuuluisiko minun pelätä.

Terävät naksahdukset yön pimeässä, mielessäni pyöreä tausta jossa viisari kiertää tasaista ympyrää. Mutta jos en tietäisi, olisiko mielikuvassanikin eteenpäin menevää liikettä? Vai olisiko se vain jotakin paikallaan pysyvää, edestakaisin heilahtelevaa.

Mitä kaikkea se voisikaan olla, jos ei vain sokeasti totea sen olevan juuri sitä mitä aina ennenkin.

The winner takes it all

Muistan kun pienenä naurettiin, leikittiin soittavamme mielisairaalaan, valkotakkiset miehet sinua hakemaan. Mutta mahtaako ketään meistä enää nyt naurattaa, kun leikki on muuttunut todeksi.

Tänään olen itkenyt väsymyksen, riittämättömyyden, ainaisen liian yrittämisen kyyneleitä.
En vain jaksa, en jaksa päivästä toiseen.

Pitäisi jotenkin osata hellittää.

Jag saknar dig, jag hatar dig

"Sie tiiät aina kaiken", niin ne sanovat. Enkä minä tiedä onko se hyvä vai huono asia.

Heräsin tänään huomaamaan kuinka paljon turhaa tietoa mieleni on pullollaan, kuinka on aina kuultava ne parhaat juorut. Miksi minä tiedän niin paljon muiden elämästä, mutta omastani en mitään. Miksi minun on aina kuultava kaikki, miksi on niin tärkeää tietää mitä kuuluu naapurinkissankaiman elämään?

Olenko minä vain ärsyttävä pätijä, jonka on aina päästävä kertomaan tietonsa?
Olenko minä vain kauhea juoruilija, joka ei osaa pitää mitään omana tietonaan?

Olenko minä vain uskomattoman tarkkaavainen ja imen itseeni huomaamattomasti tietoa ympäristöni tapahtumista. Opettelisinko minä vain olemaan hiljaa ja pitäisin tietoni ihan vain itselläni.

So love me like you do

Melkein tekisi mieleni kirjoittaa jotakin tästä aiheesta: Maisa Torppa - Tissit kunniaan. Mutta en tiedä kannattaako sitten kuitenkaan.

Otteita kirjotuksesta:
" Rinnat = Nainen. Koolla ei imettämisen tai muun elämisen kannalta väliä ole, mutta miehen pakottaminen kiihottumaan olemattomista itikanpistoista aka pelkistä nänneistä on sama, kuin nainen pakotettaisiin mieltymään miehestä ILMAN MUNAA."
"En olisi koskaan kehdannut vaatia miestä pitämään musta rinnattomana. Samallahan voisi vaatia miehen syömään kilo kaupalla inhokkiruokaansa!"
"Terve itsetunto tosiaankin tulee itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on, mutta silti biologiaa vastaan taistelu on sama kuin tuulimyllyn kanssa painisi."

Jos jätän tämän vain tähän, ja sanon että.. tai jos en vain sano mitään. En tiedä mitä sanoa.


Koulumaailma on tullut takaisin ja nielaissut syövereihinsä. Olo on väsynyt, kuin olisi jyrän alle jäänyt. Ehkä minä taas totun ja elämälle löytyy aivan oma rytminsä.

Odotan vieläkin hetkeä, joka ei lopu koskaan

Olen jotenkin unohtanut miten olla, miten katsoa, miltä näyttää.
Sisällä on outoa kihinää joka tekee levottomaksi, laittaa liikkumaan vaikka pitäisi pysähtyä.
Jos ei koskaan pysähdy, ei tiedä millaista se on kun kaikki taas lähtee uudestaan liikkumaan.
Liikkeessä, liikkeellä, aina vain.

Valokuvassa pysähtynyt hetki, pysähtynyt ihminen, pysähtynyt maailma.
Pysähdy, nyt.

See our world is slowly dying, I'm not wasting no more time

Uuden alku, kutkuttava tulevaisuus, se laittaa minut hymyilemään.
Olen päättänyt aloittaa alusta, päättänyt laittaa kaiken uusiksi.
Olen päättänyt vaihtaa tallaamani kadut lumettomiin, valvomani yöt pimeisiin mutta oi niin lämpöisiin, elämäni monen tuhannen kilometrin taa missä voin juosta mereen ja maistaa ihollani sen suolan.

Joskus on vain uskallettava, on kuunneltava sydäntä, on mentävä.
Ehkä minä saan pysyvän rusketuksen, ruskea silmäisen lapsen ja kaksikielisen elämän. 
Kaiken mistä olen haaveillut.

Jos Turkki ei koskaan aio lähteä minusta, silloin on lähdettävä minun.

Joko ollaan tai ei, muuten turhaan mä hei tänne jään

Miksi ihmiset seurustelee? Miksi ne pariutuu, miksi ne haluaa vierelleen jonkun? Ja mikä on sitten sellainen oikea syy seurustella?

Itse olen aina ajatellut, että jos alan seurustella jonkun kanssa niin se tarkoittaa elämänmittaista sitoutumista. Enkä nyt tiedä onko tämä ajattelutapa ollut hyödyksi vai haitaksi. Ainakin se on todennäköisesti syynä siihen, että ensimmäisen kerran seurustelin vakavasti vasta kaksikymppisenä. Kukapa haluaisi 16-vuotiaana aloittaa seurustelun, jos takaraivossa tykyttää ajatus "tässä on sitten koko elämä, ihan ja aina". Vaikka toisaalta mitäpä haittaa siitäkään olisi ollut, että olisi seurustellut vaikka sen lukioajan ja sitten eronnut ystävinä ja jatkanut sen todellisen elämänkumppanin etsintää.

Ajatusmaailmaani ei vain jotenkin sovi se, että seurustellaan ihan vain siksi että ei haluta olla yksin. Se kuulostaa samalta kuin elämän tuhlaus. Vietät siinä aikaasi ihmisen kanssa, joka ei ole siinä aina, vaikka samalla voisit olla etsimässä elämänkumppania. Toisaalta jos kahdella ihmisellä synkkaa hyvin, molemmat viihtyvät toistensa kanssa ja ovat samaa mieltä että tämä ei ole ikuista niin miksi ei suhde voisi olla ihan hyvä juttu. Elämä ei olisi niin yksinäistä ja olisi joku jonka kanssa jakaa elämäänsä. Mutta sitten päästään taas siihen, että miksi tutustua toiseen ja kiintyä toiseen, jos joskus kuitenkin aikoo erota ja lähteä kulkemaan eri teitä. Kuinka moneen ihmiseen sitä oikein pitäisi jaksaa kiintyä elämänsä aikana ennen kuin löytää sen, joka ei ole menossa viereltä minnekään?

Sitten kun vielä muistaisi sen, että jos tosiaan seurustelu tarkoittaa elämänmittaista kumppanuutta, niin kunnon tutustuminen ennen sen seurustelun aloittamista ei olisi pahitteeksi. Kai sitä pitäisi ensin tietää ja tuntea se toinen kunnolla, oppia luottamaan ja osata puhua ihan kaikesta.
Joten nyt minä hätähousu rauhoitun ja opettelen kärsivällisyyttä, tämänkin asian suhteen.

Onko elämä vain yksi iso pettymys, joka täytyy kokea?

Minulla on unelma, Pariisi.

Että yhtenä päivänä minä olen, elän ja hengitän, Pariisissa.
Kävelen sen katuja, hengitän ilmaa ja kaikkea sen olemuksesta sisääni.

On unelmia, joskus vielä voisin olla minä mutta silti me, käsikädessä kulkemista, ei yksinäisiä iltoja ja aamuja.
Suuria ovat unelmani.

Ainoa asia, josta minä oikeasti uskallan unelmoida on että selviäisin huomisestakin päivästä hymyillen, hajoamatta, onnellisena.
Päivä kerrallaan unelmoin elämääni.

#vaimomatskuu

Tein banaanilettuja, kovin olivat hyviä. Halusin jakaa urotyöni somessa, joten eikun kuva letuista ja jako instaan. Siinä vaiheessa sitten masennuin kun tajusin, että en kehtaa laittaa kuvan alle sitä surullisen kuuluisaa vaimomatskuuhähstägiä. En minä millekään tulevalle miehelle kokkaillut vaan ihan omaksi iloksi ja porukoille tietysti. En siis ollut vaimomatskua vaan ihana ahkera unelmien tytär.

Mitä enemmän nyt olen tuota häshtägiä miettinyt, sitä vähemmän siitä enää tykkään. Se on hienoa, että olet ahkera. Laitat ruokaa, siivoat, peset pyykkiä, hoidat kotia. Onhan se, en minä sitä. Mutta pitääkö ne kaikki hetket jakaa instassa sen vaimomatskun kera. Pitääkö kertoa kaikille miten laitoit rakkaallesi ihan itkettävän hyvää ruokaa. Onko niin, että jos et sitä somessa kerro niin sitä ei koskaan tapahtunut. Ei tule maha täyteen, ei maistu ruoka. Ette tiedä sitä edes syöneenne, jos ette voi myöhemmin asiaa sieltä instasta tarkistaa.

Ei olisi minunkaan banaaniletut yhtään niin hyviä olleet, jos olisin jättänyt kuvan jakamatta. Ei ollenkaan ei, ei ilman yli neljääkymmentä tykkäystä instassa.
Okei, en tiedä. Ehkä en vaan tykkää koko häshtägistä, koska en voi sitä itse käyttää. Eikös kaikki sellainen mikä itseltä on pois, aiheuta kateutta.

Mutta ei, kyse ei nyt ollut pelkästä vaimomatskusta vaan ihan ylipäätään tästä nykyajasta kun kaikki tekemiset pitää jakaa somessa. Itse haluaisin ainakin oppia jotenkin vähentämään. Olemaan vähemmän esillä. Miksi kaikesta täytyisi kertoa, miksi. Täytyisi osata tehdä myös sellaisia asioita, jotka eivät näytä hyvältä Facebookin tilapäivityksenä. Siksi aionkin tänään olla 20.30-21.30 out of some. Ainakin, ehkä enemmänkin.

Nyt voisin mennä pesemään vessan, ottaa siitä kuvan ja jakaa sen instaan #vaimomatskun kera. Kuulostaa suunnitelmalta.

Tahdon olla hetken vapaa, juoksen viimein pimeästä pois

Täytyykö elämällä tosiaan olla joku tarkoitus, että sitä voi kutsua elämäksi?
Täytyykö minulla olla nimi, että olisin joku?

Minä juoksin puoli tuntia.
Oli vain minä, lenkkarit, edessä tie, musiikki kuulokkeissa ja eteenpäin juoksevat sekunnit.
Minä juoksin pakoon elämää.

Minä mietin,
loppuuko tämä harhailu koskaan, vai tätäkö se on,
elämä?

Anteeksi, että en ole pullukka

Jos joku asia tässä maailmassa saa minut näkemään punasta niin se on tämä ikuinen laihat vs lihavat asettelu. Tiedän kyllä joo, että on olemassa heitä jotka laskee pakonomaisesti kaloreita vaikka ovatkin jo langanlaihoja. Mutta kun sitten on myös meitä, jotka nyt vaan sattuu olemaan ruumiinrakenteensa puolesta pieniä, eikä sillä taas ole mitään tekemistä laihduttamisen kanssa.

Voicen sivuilla on, joo joskus monta vuotta sitten, julkaistu hassunhauska uutinen aiheesta "Pullukka tyttöystävä on parempi kuin laiha! http://www.voice.fi/viihde/pullukka-tyttoystava-on-parempi-kuin-laiha-tassa-kuusi-perustelua/2/31824 
Anteeksi mitä, ihan oikeesti?

Keräsin tähän muutamia perusteluja, jotka on niin älyttömiä että itkettää.

Pullukat ovat parempaa ruokaseuraa
Että mitä että anteeksi nyt vaan. No joo, tässä nyt tarkoitetaan aikalaillaan kai niitä, jotka tarkoituksella laihistelee. Minä en ja kyllä kiitos, otan jälkiruokaa erittäin mielelläni! Jos vaan jaksan syödä.

Pullukat eivät ole hauraita
"Tikkulaihan tytön kanssa leikkimielinen painiminenkin voi olla haastavaa, koska mies saa pelätä, että tyttö menee rikki tai pahoittaa mielensä siitä, että hänen kampauksensa menee sekaisin."
Mitä nyt ihan oikeesti... Juu, olen laiha joten älä vain koske hiuksiini tai muutenkaan edes hipaise koska voin mennä rikki. Jeps.

Pullukat lämmittävät paremmin
"Luuta ja nahkaa oleva mallikaunotar ei todellakaan sovi lämmittäjäksi yhtä hyvin kuin hieman kookkaampi tyttö, jolla on enemmän lämmittävää pinta-alaa."
Anteeksi että luuni ja nahkani eivät lämmitä sinua tarpeeksi, onneksi toki ei voi mennä vaikka yhdessä viltin alle lämmittelemään. Ja kyllä sitä ruumiinlämpöä riittää ilman rasvakerrostakin.

No joo, nämä nyt on näitä muutenkin ihan älyttömiä uutisia joissa on enemmän yleistyksiä ja pieleen menneitä kohtia kun edes minun toisinaan onnettomassa elämässä.

Ihan sama onko pullukka vai luuta ja nahkaa, jos vaan arvostaa itseänsä just sellaisena kun on niin se kyllä näkyy ulkoisesta olemuksesta ja sehän se on kaikista tärkeintä.

Ken muu mua murheissani lohduttais, ken turvan hädässänsä sieluun sais

Tämä päivä toi minut takaisin elämään,

herätti minut hymyllä,

kuljetti kevyesti läpi päivän.

 

 

Kiitän siitä, paljon minä kiitän.

I'm falling to pieces

Milloin tyynnyt juokseva mieli,

milloin tulet vallitseva rauha.

 

Olen väsynyt mieleni rauhattomaan juoksuun,

väsynyt joka aamu kokoamaan itseni pienistä palasista.

 

Minä kirjoitan sanoja,

loputtomasti sanoja.

 

Minä lausun rukouksia,

minä hengitän syvään.

 

Miten taas kävi näin,

miten minä päädyin takaisin reunalle?

Kohistessa sadekuuron et kuule kun kerron, sun jälkeesi on yksinäisyys pahempaa kuin koskaan ennen

Eilen ajattelin taas sitä mitä ei koskaan saisi ajatella.
Mutta siinä se vain oli, lipsahti ajatuksiini kuin mikä tahansa arkinen asia.
Kuin olisi ajatellut huomista työpäivää tai että mitä sitä seuraavaksi söisi.

Niin suureksi kasvoivat mieleni möröt, niin suuriksi että ne pakahduttivat kaiken alleen.
Ja minä halusin vain kuolla.

Niin minä ajattelin, olisi helpompi olla kuollut.
Niin minä ajattelin, kun kyyneleeni eivät millään suostuneet ehtymään.

Tänään olen onnistunut taltuttamaan heikkopäisenä juoksevan mieleni,
olen laittanut sen takaisin ruotuun,
ottanut ohjat takaisin omiin käsiini.

Ei saa antaa valtaa, ei liikaa valtaa möröille.

Kaupunki tulvii, hukuttaen mukanaan eilisen

Minä kuuntelen hengitystä, kosketusta ihollani.
Minä kuuntelen ja mietin kuuletko sen.
Kuuletko kuinka mieleni horjuu mustuuden rajamailla,
kuinka mieleni horjuu kaiken tämän,
nykyhetken ja tulevan edessä.

Minä kelluin veden vietävänä ja näin itseni.
Siinä minä, ajelehtimassa, luovuttanut itseni veden varaan.
Tässä minä, ajelehtimassa, luovuttanut itseni suuremman käsiin.

Olen jotenkin hämmentynyt

Laulakaa
Laulakaa lujempaa
Ylistyslaulut soivat tänään meille
Laulakaa vaan
Lujempaa
Emme jätä toisistamme mitään muille

 

 Unohdimme miten päädyimme tänne
Unohdimme minne täältä aioimme
Muistamme meren
Se on Atlantti
Muistamme nimemme
Jos oikein yritämme

Täältä näkee kaupunkiin, täältä näkee sinne minne jäit sä

Pitkään jatkunut suhde vakiosuklaani kanssa horjui tänään. Olen tykännyt, koska levy maksaa vain 80 tai 90 senttiä, en muista varmaksi pahoittelen. Mutta tänään, oi tänään kävin kaupassa ja hinta oli 1.05e!! Nyt loppui suklaan syönti kerta kaikkiaan, lopetan tähän. Ikävöin sinua jo nyt, mansikkajogurttitäytesuklaa.

Minua hymyilyttää poropostikortti pöydälläni, ja ihana yllätys ihanalle ihmiselle mieleni sopukoissa.
Hymyilyttää viikonloppu ja kilometrit joita tulen nielemään.

Löysin kuvan kahdesta höpöstä, voi kuinka hauskoja ovat he ♥

Papu ja Popi

Kiitollinen, siunattu, onnellinen

On hetkiä, jolloin tunnen sydämeni kokonaiseksi. Tunnen sen täyttyvän ilolla, rakkaudella, jollakin kaikkea tätä maailmaa suuremmalla.
Kun pappi puhuu seurakuntalaisilleen, kun ihmiset yhteen ääneen tunnustavat uskoaan tai lausuvat Isä meidän rukousta, kun pappi lausuu Herran siunauksen käsi suojelevasti kohti nöyränä kuuntelevaa ihmisjoukkoa.

Kun voin uskoa jokaiseen sanaan, jonka suullani muodostan.
Kun yhdyn jokaiseen rukoukseen ristityin käsin.
Kun voin luottaa siihen, että saan tuntea itseni siunatuksi.

Lauloin silmät ummessa, joka sanaan uskoen ja niistä voimaa saaden:

 

Herra kädelläsi

iloita mä saan,

se on rikas käsi antamaan.

Siellä armahdusta

meille tarjotaan,

eikä kadotusta milloinkaan.

Liian nopeaan unohtuu keväällä se valo

Minä jaksan huolehtia siitä montako seuraajaa minulla on instassa, montako olen saanut lisää ja montako menettänyt.
Jaksan olla huolissani siitä voinko lisätä taas kuvan instaan kun ihan vasta äsken lisäsin, sama facebookin kanssa.
Huolehdin ulkonäöstä, hiuksista, reiästä paidan helmassa.

Ihan vain siksi etten muistaisi huolehtia siitä että olenko tarpeeksi, riitänkö.
En siitä miten taas tulee esiin ikkunan liat, miten tulee kevään valo ja tänä vuonna myös sen raadollisuus.
Ihan vain siksi, että osaisin olla oma itseni olematta liikaa.

Ilman sinua olen lyijyä

Jäät seisomaan,
katsot hymyillen,
nuorten koivujen takana,
virtaa puro.

 

Silmiesi sininen,
kirkkaampi kuin eilen,
niiden vierellä
taivas on lyijyä.

 

 

Paljaiden jalkojen alla,
kuisti on aamuisin kylmä,
jos nousen jalkaterillesi,
kannatko minua kevyesti,
näytätkö mistä löysit
tilhen pesän.

 

 

Aamut ovat kauniita,
sinä niitä vasten,
vettynyt maa
ja lakoon mennyt heinä.

 

Puron ääntä ei voi matkia,
se virtaa kevyesti.

 

 

Sen vierellä,
                    ilman sinua,
                                         olen lyijyä.

Sarja aurinkoisia päiviä, joina hän tietää saavansa kaiken

Oi sinä päivistä täydellisin, jona...

...punasin huuleni hoitavalla babylipsillä ja hetken kuluttua pyyhkäisin suutani hihalla. Hupsista vain kuinka hauskalta näyttää punainen viiru harmaavalkoisessa villatakissani. Hyvä muistutus siitä, miksi en meikkaa. Miettikää mitä saisin aikaan ripsivärillä ja kajaalilla maalatuilla silmillä, huh.

 

...ostin kaupasta itselleni myslipatukoita välipalaksi. Mahtava idea, aivan mahtava. Minä, joka olen allerginen pähkinöille, söin sitten myslipatukkaa jossa oli mitäs muuta kuin pähkinöitä. Mutta hei en edes kuollut! Vähä tuli ehkä ikävä ja allergisoitunut olo. Syöttääkö loput kanille vai uhmatako kohtaloa ja syödä itse?

 

Vesi vanhin voitehista

Siitä on nyt ehkä joku kolme viikkoa, kun aloin kiinnittää huomiota siihen miten paljon päivässä tulee juotua vettä. Sitähän pitäisi juoda useampi litra ja itsellä saattoi hyvinkin mennä päivä ilman yhtäkään lasillista. Elikkäs ei kun siis vaan tietoista veden juomista kehiin!

Alotin tän silleen, että töissä ollessa kahvin jälkeen täytin kuppini vedellä. Ehkä sellanen kolme kuppia päivässä on aika normi nykyään. Ja työpäivinä se onkin ihan helppoa muistaa juoda tarpeeks, mutta viikonloppusin ja lomilla kyllä helposti unohtuu. Toisaalta nyt myös huomaa, että tulee sellainen veden tarve jos ei ole päivässä juonut vielä yhtään lasillista.

Aluksi en huomannut juuri muuta eroa kuin sen, että juoksin koko aika vessassa. Mietin, että ihmiset töissä luulee et olen tyyliin paksuna kun koko aika piti olla siellä wc:n puolella. Haha no joo, ehkä nyt ei sentään. Muttamutta, sellaisen ihan jännänkin jutun huomasin tässä. Miulla siis on ollut sellanen aika ilkeän näköinen kukinto poskessa jo pidemmän aikaa ja ajattelin sen johtuvan pillereistä, joita aloin noin puoli vuotta sitten syödä, niistä kun voi tulla sivuoireena aknea ja muuta yhtä kivaa. Nyt se on kuitenkin hävinnyt ja iho on muuttunut paljon sileämmäksi siltä kohtaa. Enkä mitään muuta ole tehnyt eri tavalla kuin sen, että juon nykyään sitä vettä enemmän. Joten voisiko siis olla mahdollista, että siitä veden juonnista on ollut jotain ihan oikeatakin hyötyä?

Monenlaista faktaahan sitä tästäkin asiasta kuulee, mutta kyllä miusta on ihan hyvä juttu jos vaikka sen litrankin muistaisi päivän aikana vettä nautiskella.

Satoi taikka paistoi, sä saat minut huutamaan kuinka mä susta tykkään

Se on hauskaa, kun haluisin vain nauraa paskaisesti teineille jotka on ollut tyyliin neljä kuukautta yhdessä ja nyt ne on jo kihloissa ja ovat niin rakastuneita ja aina yhdessä forever puspus. Sitten muistan, että niin no oikeastaan ei minulla taida olla paljon varaa kuittailla asiasta yhtään mitään. Vähän punastuttaa nämä menneisyyteni haahuilut, mutta sellaista kai se elämä vain joskus on. Eipähän niitä enää tekemättömiksikään saa. Ainut asia on, että voi huomata kasvaneensa ja näyttää sen muillekin.

Tänään oli superhyperhyväpäivä. Soitin vieraalle miehelle, kirjoitin sanoja, taiteilin lehteen sivun. Ja hymyilen, koska kevät. Ihan vain koska kevät, minun hymyni on kuplivaa.

Varmaa, mikäpä täällä olis varmaa, paitsi se että pitää jatkaa

Olen viimeisten päivien aikana kysynyt itseltäni lukemattomia kertoja "olenko nyt ihan varma?". Koskaan en ole voinut vastata että totta kai. En kai minä koskaan ihan täysin varma ole, mutta tarpeeksi kuitenkin että tiedän mihin suuntaan täytyy kulkea.

Ulkona on kylmä ja sataa lunta, minä olen valinnut kengikseni keltaiset kumpparit.
Vaan mistäpä minä sitäkään varmaksi tiesin, millainen sää ulkona aikoo olla.

Jos mä oon oikee, miksei peili heijasta mua enää

Kerran kun vein runon kirjoittamisen seuraavalle levelille...

Sull' on tapana kerrasta toiseen, löytää valoa huomiseen

Ajattelin, että voisipa olla hauskaa tehdä jotakin haasteen tapaista välillä. Löysin tällaisen 11 asiaa minusta- haasteen, joten tässäpä sitten olisi asioita minusta.

11 asiaa minusta:
1. Lempivärini on ehdottomasti keltainen! Toisaalta rajansa kaikessa senkin suhteen. Mutta yhdistettynä violettiin se kyllä todellakin toimii.
2. Tykkään kynsilakoista paljon ja siis kynnet on lähes aina lakatut. Kynnet kiittää, mutta kun on niin orpo olo jos ei sitä lakkaa ole.
3. Rakastan hotelleja. Parasta reissuun lähdössä on se, kun saa olla yötä hotellissa. Ne aulat, ja kylpyhuoneet. Voisin muuttaa hotelliin asumaan.
4. Olen erityisherkkä ja se on sellainen asia, jonka kanssa on vaan täytynyt oppia elämään. Kyllähän se toisinaan vaatii veronsa, esim viikon rentouttava loma Turkissa ei loppupeleissä ollut miulle niin kovin rentouttava, vaan olisin kaivannut sellaisen omaa aikaa loman vielä siihen perään. Joskus se on myös rasittavaa, kun ihan oikeasti haluaisit nähdä kavereita ja ihmisiä ja mennä ja tehdä, mutta kun ei vaan millään jaksa. Pakko ottaa se oma aikansa, jos haluaa latautua jaksaakseen taas.
5. Saatan joskus olla hieman hätäinen elämäni suhteen, kun kaiken pitäisi tapahtua hetinyttässä. Onneksi olen huomannut iän tuoneen pienoista ymmärrystä itselleni tämän suhteen ja olenkin oppinut milloin meinaa karata homma lapasesta.
6. Olen sellainen taiteilijasielu ehkä vähän. Tykkään toteuttaa itseäni kirjoittamalla, laulamalla ja maalaamalla. Ai niin ja valokuvaamalla tietysti myös.
7. Täysikuu aiheuttaa miulle ihan tosi outoja unia. Tälläkin kertaa sen unistani arvasin, että kohta on taivaalla täysikuu.
8. Tykkäisin neuloo, jos osaisin. Yleensä kun yritän jotain muuta kuin ihan vaan pelkkää pötköä niin silmukat tippuu ja hermot menee. Ehkä minä sitten eläkkeellä, kun on aikaa.
9. Olen tämän nykyajan sosiaalisen median ansiosta saanut mahtavia uusia tuttavuuksia eri puolilta maailmaa. Kuten Portugalista ja Skotlannista. Enpä olisi tosiaan joskus uskonut, että käytän englanninkieltä näin vapaaehtoisesti ja mielellään melkein joka päivä. Ei tosiaan kuulunut vahvuuksiini kouluaikoina sekään kieli.
10. Miusta on tullut ihan mekkohullu nykyään. Enkä ehkä osaisi edes enää käyttää farkkuja, kun sukkikset ja pitkät paidat tai mekot ja leggingsit on niin paljon kivempia.
11. Hurjin paljastus viimeisenä, totta kai. Olen edelleen ihan hurja Antti Tuisku fani ja jopa se monesta niin kammottava peto on irti soi aika usein soittolistallani. Lojaaliuteni Tuiskua kohtaan on ehkä ikuista ♥

Hei, varo ettet naura liikaa niin ettei onni saa sua pyörryksiin

Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma,
ei niin onnellista kuin olla onneton.

En ole koskaan ollut yhtä varma ja onnellinen,
en koskaan niin kuin nyt.

Olen saanut tilaisuuden tunnustaa, mun jalat nousee irti maan pinnasta

Minussa asuu hymy.

 

Sen nimi on uusi mahdollisuus,

varovaisesti kasvava usko,

hiljaa herännyt toivo.

 

Minussa asuu rakkaus. 

Tell me am I insane, I set your letter on the window pane

Olen kuullut legendaa nuorista, jotka eivät koskaan ole lähettäneet kirjettä. Eivät koskaan ole kirjoittaneet osoitetta kuoreen ja liimanneet postimerkkiä sinne oikeaan ylänurkkaan. Tämä aiheuttaa minussa kauhunsekaisia tunteita.
Mihin, mihin tämä maailma oikein on menossa?

Minä en tiedä mitään parempaa kuin kirjeiden ja korttien lähettäminen. Voisiko olla parempaa ja aidompaa tapaa ilahduttaa ystävää kuin postikortti. Ajatuksella valittu, rakkaudella lähetetty. Tai voisiko olla parempaa väylää pitää yhteyttä kauempana asuviin ystäviin, kuin kertoa elämästään pitkissä kirjeissä. Tähän minä olen kasvanut, etanapostin rakastajaksi.

Mutta eipä siinä itsekin sain lempikampani ja jokaiseen sormeen liian ison sormuksen takaisin kirjekuoressa, johon postimerkki oli liimattu vasempaan ylänurkkaan. Sydämeni itki hetken verta. Ei niinkään kirjeen sisällön takia, vaikka kirpaisihan sekin. Vaan ennemminkin sen takia että todella olin ollut ihmisen kanssa, joka ei edes tiedä mihin kohtaan kirjettä postimerkki kuuluu liimata.

Joku taso kai se tässäkin hommassa pitää olla.

One and only

Minä nuuskutin pitkästä aikaa mustan ja pehmoisen tuoksuvaa turkkia, tuoksui paremmalle kuin muistin.

Kiitin, että saan vieläkin tehdä niin.

 

Söpö on hän ♥

There's a heaven above you baby, and don't you cry tonight

Olen tuijottanut monta tuntia tätä tyhjää sivua.

Välillä halunnut kirjoittaa siitä kuinka täytyy estää itseäni leijumasta onnesta,

välillä siitä miten paskaa ja epäreilua on elämä.

 

Olen hillinnyt hyrinää mahanpohjassa ja nieleskellyt sitten taas itkuani.

Enkä ymmärrä itsekään kuinka on mahdollista niin lyhyessä ajassa tuntea tunteita niin äärilaidoista.

Tutkimattomat ovat tunteideni tiet.

God save us everyone, will we burn inside the fires of a thousand suns?

Kaikkihan tietävät ne eri kastit jotka erottavat meitä ihmisiä toisistamme, ne sellaiset joiden ei edes kuuluisi olla olemassa. On ne coolit, sitten tavalliset ja kaikkein alimpana hyljeksityt. 
Muistan kuinka jotenkin oletin että tottakai kuulun niihin cooleihin, suosittuihin joille koulunkäytävät olivat paikka jyrätä ei niin suositut alleen. Aloitin kouluni ja pikkuhiljaa huomasin että, ei minä en koskaan tule olemaan sellainen suosittu tyttö. Tulen aina olemaan vain normaali, oikeastaan tavallisen ja hyljeksityn rajalla.
Yläasteella eräs rinnakkaisluokkalainen poika erittäin selvästi osoitti minulle paikkani siellä hyljeksittyjen maailmassa. Taistelin silti urheasti paikastani tavallisten joukossa, sellaisten jotka saavat elää huomaamattomasti omaa elämäänsä. Oikeastaan koko yläasteeni ajan minua yritettiin tallata maanrakoon, hitaasti mutta varmasti. En silti antanut periksi, en tuumaakaan. En todellakaan aikonut antaa itseään hirmu cooleina pitävien ihmisten lannistaa minua.
Lukiossa sellaiset tyhmät roolit alkoivat jo karista, eikä kastien rajat olleet enää kovinkaan selvät. Kaikki tuntuivat olevan enemmän samalla tasolla. Silti siellä oli se riittävä yksi ihminen, joka sai minut tuntemaan oloni epämukavaksi ja hyljeksityksi. Tunsin etten vain ollut tarpeeksi cool tai normaali saadakseni hänen hyväksyntänsä. Joskus tuntui että ihan vain se että olin ylipäätään olemassa, riitti ärsyttämään niitä jotka saivat minut tuntemaan itseni todella epävarmaksi.

Nyt olen oppinut hyväksymään sen, että aina on niitä jotka katsovat minua ylimielisesti olevinaan paremmista asemistaan. Aina on niitä, joille en vain riitä sellaisena kuin olen. Ja se on ihan okei, ei minun tarvitsekaan saada heidän hyväksyntäänsä tai olla heidän kanssaan tekemisissä vapaaehtoisesti. Oikeastaan en edes haluaisi olla ihminen, joka tuntee itsensä jotenkin niin paljon paremmaksi kuin muut että olettaa oikeudekseen olla ylimielinen. Ei en todellakaan.
On ihanaa olla juuri tällainen, on ihanaa olla minä. Hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat ja antaa jokaisen elää omaa elämäänsä.

Peace.

Tissikateus

Viime päivinä olen kauhistuttanut ja järkyttänyt itseäni tisseillä, kyllä luitte oikein.
Eihän tisseissä mitään vikaa ole, mutta tarvitseeko niistä tehdä julkisia.
Itkettää kaikkien niiden vielä ihan vauvaiässä olevien puolesta joiden mielestä puolialastomat kuvat on ihan okei, toisaalta löytyy niitä kuvia myös niiltä joita en enää voi vauvaikäisiksi sanoa koska ovat minuakin vanhempia.

Olenko nyt vain sitten vanhanaikainen ja valitan turhasta, tissithän on ihan luonnollinen ruumiinosa. Ainakin huomasin, että tästäkin tissien piilossa pysymisestä voi olla montaa mieltä kun erään miespuolisen henkilön kanssa keskustelin. Lähinnä se jäi minun tehtäväkseni olla järkyttynyt siitä, mihin maailma onkaan menossa.

Ehkä olen vain kateellinen kun itse en koskaan moisia kuvia pystyisi edes ottamaan, en näillä tisseillä paljoa lähtisi edes koittamaan.
Tissikateus, sitähän se varmasti ja erittäin todistettavasti on jos toivoisin että vaatteet pysyisi naisilla ja tytöillä paremmin päällä, eikä tissejä ja paljasta pintaa ainakaan ihan tietoisesti tarvitsisi esitellä.

Nyt olen sanonut etten itse koskaan pystyisi sellaisia kuvia ottamaan. Yleensä kun sanon että en koskaan menee vain hetki ja siellähän minä olen muiden mukana. Odotetaan siis vain hetki, niin postaan instaan ja ehkä tännekin ihan vain pelkkiä tissikuvia.
Tissit kunniaan ja esille, jeij!

I get lost in the nothingness inside of me

Ikävä Pohjoiseen, kaipuu Kuusamoon.

Tiedän ainakin yhden jonka mielestä tämä on sulaa hulluutta, kaivata nyt Kuusamoa.

Olen käynyt töissä, oppinut paljon uutta, edelleen lisännyt instaan vähintään yhden kuvan päivittäin.

Olen kirjoittanut sanoja jotka on painomusteella ikuistettu lehden sivuille, ottanut äärettömän määrän kuvia töissä ja vapaa-ajalla.

 

 

 

Olen miettinyt mitä on rakkaus, milloin voi sanoa rakastan sinua.

Minä haluaisin sanoa, mutta kuitenkaan en.

En tiedä voinko enää ja mitä kaikkea se sitten tarkoittaisikaan.

Tahdon tietää kaiken, mut vastaan ainoastaan, kun tiedän mitä vastaus tarkoittaa

Oikeastaan se on aika hämmentävän upeaa, että olen nyt tässä. Opettelen toimittajan hommia, työskentelen lehdessä. Tästähän minä "haaveilin" jo silloin ala-aste ikäisenä, kun kaikki oli vielä niin kaukaista ja unenomaista.
Siinä minä sitten kuitenkin tänään istuin, tuntemattomien ihmisten kahvipöydässä tekemässä juttua. Hurjaa, valtavan hurjaa. Ehkä myös hieman kiusallista ja kankeaa. Huomasin että kynsinauhani vuotaa verta, enkä osannut kysyä niin sanotusti tyhmiä kysymyksiä vaikka olisihan sitä voinut. Mutta eihän kokemusta saa kuin tekemällä ja aina on oltava ensin se vaivaannuttava eka kerta.
Huomenna yritän sitten kirjoittaa jutun onnettomista muistiinpanoistani. Ainakin huomasin sen, että tullakseni ammattilaiseksi on käsialani muututtava huomattavasti vaikeampi lukuiseksi.

Sitä kohti, pikku hiljaa.

Se on liian viileetä elämää, kun ei lempikään lämmitä

Tämä päivä on saanut minut syväjäähän, join teetä enkä siltikään ollenkaan sulanut.
Aamulla pakkanen sai hytisemään kylmästä, päivemmällä keväinen aurinko lämmitti ja pakotti päähän oranssit aurinkolasit.

Silmääni on muuttanut asumaan joku, joka saa sen vuotamaan hullunlailla.

Itkeä, syväpuhdistua, käyttäytyä ikänsä mukaan kuin aikuinen.

Onnelliset kohtaa

Kun se on valmis, sen tietää.
Se enää hetken voi kestää,
on toisinaan onnea vaikeeta sietää.

 

 

Oon lähtenyt monta kertaa,
särkymätöntä rakentamaan,
ja monta kertaa päätynyt sen rikkomaan.

 

Haluun tietää, haluun tietää missä onnelliset kohtaa.
Pidän huolen, pidän huolen oon jossain kaukana.

Ja kun mä meen nousee käteni hyvästiksi,
ja niin mä meen ja muuttuu askeleeni kevyeksi.

 

 En jaksa katua, en katsoa ja kun toiset vaalii omaansa,
on niitäkin toisinaan vaikeeta sietää.

A best friend is someone who knows all about you and loves you anyway

Tykkään toivottaa "hyvää lällypäivää", koska ensimmäinen asia jonka ystävänpäivä tuo mieleen on ällönöllön rakastuneet parit.

Mutta onhan se muutakin.

Se on päivä, jolloin voi  muistaa kuinka onnekas onkaan omistaessaan niin ihania ystäviä.

Sellaisia, jotka ovat tukena vaikka et aina itsekään ymmärrä itseäsi ja tekojasi.

Sellaisia, jotka eivät tuomitse vaan lohduttavat ja auttavat jatkamaan eteenpäin.

Olen äärettömän kiitollinen teistä jokaisesta, kiitos te ♥

 

And you, you know that you are always my number one ♥

Katu päättyy aurinkoon

Moni laulu kertoi rakkaudesta,
mutta usein portaikossa,
pysähdyin pimeässä,
aina askeleen jäljessä.

 

 

Maa oli kylmä marraskuussa,
se kiipesi kylkeä ylös silmiin,
tarttui jalkoihin,
silloin värit menivät helposti sekaisin.

 

 

 

Meri nousi ja laski,
ja kuu näytti aikaa,
tänään puisto humisi ensimmäistä kertaa,
maa suli ja virtasi kyyneleinä,
kiven koloista kaulalle.

 

 

Näen selvästi värit,
heinäsirkan ja oranssin maan.

All you wanted from me, was the gift of love

Heräsin tänä aamuna äärettömään turhuuden tunteeseen.
Tässäkö se on koko elämä, tässä.

Herätä aamulla väsyneenä, mennä töihin tai kouluun, elää päivä hymyillen, tulla kotiin taas väsyneenä, pian huomata herätyskellon herättävän uuteen päivään.

Aina väsynyt, aina kokonaisia päiviä täytettävänä.
Mikä on näiden päivien tarkoitus, mikä niiden merkitys.

Jotakin puuttuu, jotakin suurta.

Miten osaisin olla niin kuin nuo muut, vai onko jossain joku paikka jonne kuulun

Sanon aina etten tykkää siitä miten kaikki täytyy määritellä.
Jos uskot Jumalaan, olet uskovainen. Jos tykkäät samaa sukupuolta olevista, olet homo/lesbo. Jos et juo alkoholia, olet absolutisti.

Eikö sitä voi vain uskoa, rakastaa ja elää ilman mitään typeriä määritelmiä.

Ja sitten aivan yhtäkkiä kaikki kääntyykin päälaelleen. Yhtäkkiä kaiken onkin oltava niin kirkasta ja selvää, kaikki täytyy nimetä, kaikki täytyy määritellä.
Mitä me ollaan? Mitä sinä haluat minusta? Miksi me jutellaan? Ollaanko me nyt tilivelvollisia toisillemme? Ollaanko me tosissaan? Onko meillä ehkä tulevaisuus?

Eikö sitä voi vain jutella, viihtyä ja tutustua toisiinsa ilman mitään typeriä määritelmiä.

Minun maailmassa näköjään ei.

Menetin sinut kauan sitten, vedit hartiat korviin ja kävelit pois

Muistan vieläkin kuinka pysähtynyttä kaikki oli, kun koko elämä koostui pelkästään odottamisesta.
Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt, niin kuin elämäni.
Mikään ei liikkunut, ei eteen ei taakse.
Kaikki oli sitä yhtä ja samaa päivästä toiseen, sitä että sitten joskus alkaa se oikea elämä.

Jos olisin jaksanut elää pysähtynyttä elämää tarpeeksi kauan, olisiko nyt kaikki toisin.
En tiedä, mutta minulla oli niin kiire.
Kiire johonkin parempaan, kiire ettei elämä valuisi odottaessa hukkaan.

Ei olisi kannattanut kiirehtiä, koska ei täällä ollut mitään odottamassa minua.
Mutta olisiko hän sitten edes ollut odottamisen arvoinen, en tiedä.

Ootte täydellisiä noin

Asioita, joista minä itsessäni tykkään.

Asioita, joista minä haluan itsessäni oppia tykkäämään.

 

 

Hymy, kaunis hammasrivistö.

Kukkiva iho, terävät kulmahampaat.

 

 

Silmät, silmäripset.

Villiintyneet kulmakarvat, nenänpäässä pesivä näppy.