Sinä muutat sanajärjestystä minussa, nyt hiljaa kun tapahtuu.

Aamulla suoristin hiuksiani, se tuoksui lohduttoman kylmiltä ja pimeiltä talviaamuilta.
Mieleen tulvahtivat masennus, pohjaton yksinäisyys ja loppumattomat kyyneleet.
Tuoksussa oli joulukuu, juuri leikatut hiukset jotka tahtoivat kihartua ja uuden pinkin suoristusraudan synnyttämä materiaonni.

Lakkasin kynteni vaaleanpunaisiksi, pyöräilin vastatuuleen, nauroin väärässä kohdassa, en löytänyt sanoja kuvailemaan ajatuksiani ja toivoin että olisi jo huominen.

Ja niin tulee huominen, ennen kuin huomaankaan, mutta muistinko elää nyt?

Mietin rakastuneen helpompaa on jotain itsestään antaa.

Nyt ollaan jännän äärellä, ystävät hyvät...

Ei vaineska, en usko että oikeesti ollaan, halusin vaan sanoo noin koska se kuulostaa hienolta. Mutta onhan se aika jännää, miten asiat tässä elämässä kuin huomaamatta muuttuu. Miten aika kuluu, vuodet kuluu ja jotenkin sitä vaan aina jättää jälkeensä jotakin.
Siitä on nyt kaksi vuotta kun pääsin ylioppilaaksi. Kaksi vuotta siitä mahtavan huikeasta päivästä, joka yllätyksellisesti päättyi itkuun, koska sen hetkinen elämäntilanne oli mitä oli. Olihan se ihan hieno päivä, nyt vaan mietin että tiedänkö tällä hetkellä tulevaisuudestani tai mistään muustakaan yhtään sen enempää kuin sillon. Tuskinpa vaan.
Se on ehkä vähän hämmentävää, miten sitä toisinaan vaan kulkee eteenpäin laput silmillä oikeesti edes tajuamatta mitä kohti on matkalla. Sitten tulee merkittäviä kohtaamisia, käänteentekeviä tapauksia, kohtalon oikkuja ja kaikki muuttuu. Elämä vaan muuttaa suuntaansa, eikä mikään enää ole koskaan niin kuin ennen.
On uskallettava ottaa riskejä, koska muuten ei täällä elämässä tule paljoa aikaan saamaan, ehkä. Tai niin ne viisaat ainakin tuntuu usein väittävän. Ja tottahan se kai on.
Mutta mikä on rakastumisen suurin riski?

...., koska aion kertoa teille totuuksia elämästä.

Itkevä lintu.

Hae minut takaisin,

pujota käsi monen kerroksen läpi

iholle asti.

Odota siinä,

kuuntele kuinka pihan perällä

itkee lintu.

Anna tottua painoosi,

ja jos näet haavoja,

sido ne tiukasti.

  

 

Pakota minut muistamaan

kuinka helppoa on puhua.

Pakota minut muistamaan

kuinka helppoa on laulaa.

Ruoho nousee maasta varoen,

ketunpojan silmät aukeavat hiljaa.

 

 

Odota vielä,

kuuntele kuinka rintalastan alla

muuttuu rytmi.

Kun tulee aamu,

laske selkä maata vasten

ja palaan luoksesi.

 

Ruoho nousee maasta varoen,

ketunpojan silmät aukeavat hiljaa.

Tahdon sinuun piiloutua, mua pelottaa ilman sua.

Pelko on elämässäni vakio.

Olivatpa asiani kuinka hyvin tahansa, löydän aina jotain pelättävää.

En tiedä opinko koskaan elämään niin ettei minun tarvitsisi pelätä mitään,
opinko koskaan katsomaan peiliin ja näkemään muutakin kuin eksyneet siniset silmät.

Tämä vuosi on opettanut minulle niin paljon, enkä todellakaan tiedä haluanko oikeasti luopua tästä kaikesta.
Luopua tästä ja aloittaa alusta jossain muualla.

Tänään luovuin hiukan hiuksistani, mutta ne sentään kasvavat aina takaisin.

Tiedän että elämää ei voi hallita, se kulkee minne tahtoo vapaana.

Maksoin kärsimyksestä 15 euroa ja olo alkaa olla melko reiällinen, korvissa kimaltelee kaksi uutta punaista timanttia.
Mietin kuinka sitä voikaan käyttää turhaan energiaa maailman helpoimman asian tekemiseen,
tuskailin monta viikkoa lyhäreitten kanssa ja tänään minä vain tein ne.

Pian, aivan pian, on tämän kevään viimeinen koulupäivä.
On mennyt vuosi, niin hurjan nopeasti.
Mitä tuokaan tullessaan uusi syksy, en tiedä vielä.