maanantai 31. joulukuuta 2012

Kiitos muistoista 2012.

Saattaa olla, että joskus vuoden 2012 alussa päästin suustani jotain sellaista kuin: 2012 - Muutosten vuosi. Ja sitä tää todella on ollu, mutta siitähän oon täällä jo aiemminkin maininnut. Ajattelin nyt tiivistää vuoden kohokohdat, että muistaisin kaikki hetket.

Vuonna 2012 sain ajokortin, kirjoitin ylioppilaaksi, pääsin lukiosta, rakastin enemmän kuin koskaan ennen, opin mitä tarkoittaa olla tosissaan, luulin löytäneeni etsimäni, petyin ihmisiin, vihasin vähän ja itkin paljon, opettelin antamaan anteeksi ja unohtamaan, tein rohkeita päätöksiä, lähdin jotta näkisin lähelleni, opin mikä on elämässä tärkeintä, kokeilin jotain uutta, sain uusia ystäviä, tutustuin moniin mahtaviin ihmisiin, fiilistelin Eppujen keikalla, löysin itsestäni uusia puolia, en joutunut luopumaan kenestäkään lopullisesti, yritin löytää itseni, totesin etten taida olla yliopisto ihminen, lähdin ja palasin takaisin, kaipasin mennyttä ja pelkäsin tulevaa, epäröin että uskallanko mutta päätin yrittää, joulupöydässä lautasia oli yksi enemmän kuin viime vuonna, totesin että minulla on kaikki hyvin.

Ja vaikka väitänkin, että kaikki on muuttunut niin silti monet asiat on ihan kuin ennenkin. Kaikki ystävät on tallella, perhe on kasassa, Popikin on vielä täällä, olen taas kotona rakkaiden luona ja tykkään hurjasti Joensuusta. Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan vuoteen.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Ainoa laatuaan.

Olin jo unohtanut millaista se on vain istua ja jutella parhauden kanssa. Pienikin asia on tärkeä, toinen ymmärtää puolesta sanasta tai ilman niitä, voi muistella hassuja ja nauraa pienelle itselle, suunnitella tulevaa ja kertoa sen kaikkein syvimmän tunteen jota ei ihan jokaiselle uskalla paljastaa. En tahdo, että koskaan menetän tätä. Tässä on kaikki mitä tarvitsen ja enemmänkin. Rakastan ♥

perjantai 28. joulukuuta 2012

Avain.

Nytkö minun sitten pitäisi tietää jotakin mielenliikkeistäni.
Pitäisi ymmärtää miksi päällimmäisenä mieleen hiipii helpotus.
Ei, en todellakaan ymmärrä.

Nykyään kun kysyn itseltäni, että mitä minä oikeasti haluan, en koskaan osaa vastata. Tiedän, jos haluan nukkua, tai tiedän, jos haluan syödä, mutten tiedä mitään elämästä. Olenko valmis? En tiedä. Haluanko oikeasti? En tiedä. Ollakko vai eikö olla? En tiedä sitäkään. Kun kysyn itseltäni näitä kysymyksiä, sisimpäni vaikenee. Se humisee tyhjyyttään kuin silloin kun en tiennyt mitä mantelilta toivoisin. Tiedän, että vastaus on siellä jossain. Tuntuu aivan kuin suuri ovi sulkeutuisi ja kätkisi taakseen todelliset tunteeni. Haluaisin todella päästä kurkistamaan sisään tuosta ovesta ja saada tunteeni takaisin. Olen kyllästynyt tähän epätietoisuuteen, siihen etten koskaan tiedä mikä todellisuudessa on oikea vastaus. Oven takana voisi olla avain ymmärrykseen ja siihen, että hahmottaisin omat ääriviivani.
On helppoa kuvitella kaiken olevan okei, mutta todellisuudessa, oikeasti, onko kaikki okei. Sitä en tiedä. Se on totta, ettei aina tarvitse tietää, mutta eikö nyt edes jotain. Edes itsestään. Ainakin tuntuu siltä, että haluaisin tietää. Jos en tiedä mitään itsestäni, en tunne itseäni ja kuinka silloin voin oppia todella tuntemaan muitakaan ihmisiä?

torstai 27. joulukuuta 2012

Joulun taikaa.

Joulu meni kivasti. Joulupuuron manteli löytyi taas kerran lautaseltani ja joulukuusen alta löytyneen pelin testauskierroksen voitto osui myös kohdalleni. Sanotaan, että jos ei ole onnea arvassa niin sitten sitä on rakkaudessa. En tiedä, miksi se menee minulla juuri toisinpäin. Mitä teen arpaonnella ja idioottimaisilla voitoilla, jos rakkauselämäni on onnetonta?
Mantelin löydyttyä lautaseltani olisin saanut toivoa jotakin, mutten yhtäkkiä tiennyt ollenkaan mitä. Pyörittelin mantelia suussani uskaltamatta puraista, koska uskoin, että toive on esitettävä sillä hetkellä kun puraisee mantelin puoliksi tai se ei toteudu. En tiennyt pitäisikö minun toivoa jotain itselleni vai ehkä muille. Ehkä sisältöä tyhjään elämääni, vinkkiä siitä mihin suuntaan minun on kuljettava tai onnea ja rakkautta. Tai ehkä jotain niin ylimaallista kuten rauhaa koko maailmalle. Todellisuudessa sillä ei kai oikeastaan ole väliä, koska sehän on vain hassu uskomus. Silti tunsin, että ehkä mantelissa tosiaan on taikaa, ehkä minun tosiaan kannattaa miettiä mitä toivon. En vain lopulta osannut pukea sitä sanoiksi, toivottavasti joulussa ja mantelissa todella oli sen verran taikaa, että hiljainen toiveeni on kuultu.


 
Ilmeisesti olin myös ollut ihan kiltti, koska kuusen alta löytyi kivoja paketteja. Lempilahja oli ehdottomasti keltainen muumimuki. Taas on yksi joulu takana, oikeastaan elämäni 20. joulu. Pian vaihtuukin jo vuosi ja taas puhaltaa uudet tuulet. Voi kuinka nopeasti aika kuluu, ehkä se vielä joskus hidastaa kulkuaan.


sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Winter wonderland.

Väitän olevani köyhä, koska minulla ei ole rahaa. Silti purkissa on 82,45 euron edestä kolikoita. Mutta ei rikkautta välttämättä aina määritellä rahan avulla. Rikkautta on onnellisuus, rakkaus, ilo, oma koti, oikeudet, usko parempaan huomiseen. Suurin rikkaus on kai se, että vastoinkäymisistä huolimatta onnistuu aina löytämään elämästä jotain kaunista.

Ulkona on uskomattoman kaunista. Taivas tuikkii täynnä tähtiä, kuuraiset puut hohtavat kuun loisteessa ja pakkanen kipristelee poskia. Ellei olisi niin kylmä voisin mennä makaamaan hankeen ja vain tuijottaa taivasta, lumoutua ajatuksesta, että ehkä jossain tuolla on toinen planeetta ja kokonaan toinen maailma. Ehkä siellä on maailma, jossa raha ei merkitse mitään. Ehkei sitä ole ollenkaan olemassa. Ehkä siellä on maailma, jossa kaikki on hyvin. Kukaan ei kärsi köyhyydestä, jokaisella on hyvä olla. Ei ole sotia, ei pahuutta. On pelkkää rikkautta ja jokainen ihminen on arvokas.

Joulu on jo ihan ovella. Enää yksi yö ja sitten saa koristella kuusen. Kaikki ihanat ja rakkaat ihmiset kokoontuvat yhteen. Syödään hyvin, nauretaan ja lauletaan. Nauttikaa ihanasta joulun ajan rauhasta ja hiljaisuudesta. Avatkaa mielenne erilaisille ajatuksille, kuten esimerkiksi että ehkä jossain on piilossa jotain sellaista minkä olemassaolosta ette tiedä vielä mitään, ehkä lähempänä kuin uskotte.

perjantai 21. joulukuuta 2012

I could really use a wish right now.

Se iskee aivan liian usein ja aivan liian voimakkaana.
Nimittäin kaipaus.
Kaipaan kaikkea sitä mikä ei enää koskaan palaa.
Hetkiä, asioita, esineitä, ihmisiä.
Kaipaan hyvän yön toivotuksia ja maanantaiaamuja.
Puheluita, tekstareita, sydämiä ja niitä kolmea sanaa ääneen lausuttuna.
Kaipaan lapsuuden jouluja ja sitä koko aaton kestävää jännitystä.
Sitä huolettomuuden ja vilpittömien tunteiden aikaa.
Kaipaan sitä riemua, kun ensilumi verhosi maan ja liukurit piti heti kaivaa esiin.
Sitä aitoa iloa, kun keväällä lumet sulivat ja pääsi taas pyöräilemään.
Kaipaan sitä, kun kaikki oli niin selvää.
Heräsin aamulla, kävin koulussa, nukuin linkassa, tein läksyjä, odotin perjantaita.
Nyt päivät ovat yhtä sekavaa pötköä, vailla viikonloppuja tai lomia.
On vain tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia.
Kaipaan yhteisiä hetkiä ystävän kanssa.
Sitä kun nähtiin joka päivä ja naurettiin monta tuntia.
Päivitettiin kaikkein pienimmätkin kuulumiset tyyliin "Söin muuten eilen maksalaatikkoa ketsupin kanssa"
Repeiltiin ruokalassa ja hihiteltiin vessassa.
Kaipaan kaikkea sitä niin, että itkettää.
Silti jos saisin yhden ainoan toiveen, en toivoisi paluuta menneeseen, vaan sisältöä tämän hetkiseen elämääni, koska tiedän, että mennyt aika ei koskaan palaa.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Pakkanen.

Ehkä sulosinta ikinä kun pakkanen sai tänä iltana lumen narskumaan Popinkin jalkojen alla, kun se yhtä määrätietoisesti kuten aina loikki kohti navettaa. Se on varmaan viisain kani, jonka tiedän. Vaikka samalla aika höpö.

Miksi on niin vaikeaa tunnustaa, että pelottaa. Helpompaa sanoa ettei jaksa tai ettei ole kiinnostunut, vaikka oikeasti on kohdannut henkisen esteen, pelon. On helpompaa olla sanomatta mitään, koska ei osaa kertoa totuutta. On ihanaa olla rohkea ja tehdä oman hyvinvoinnin kannalta oikeita valintoja, mutta miksi on niin vaikeaa kertoa muille miten on valinnut.

Olisi ihanaa jos joskus oppisin, että tämä on minun elämäni ei kenenkään muun.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Päätös.

Aitohymy kurkistaa ensimmäistä kertaa moneen päivään silmänurkista.
Se tulee sydämestä.
Nyt olen sitten varmaan saanut tarpeeksi maistaa vapautta.
Olen syönyt tarpeeksi suklaata ja pilttiä.
Olen saanut olla poissa kotoa ja nähdä muutakin kuin joensuuta.
On aika palata takaisin ja jäädä.
Ainakin joksikin aikaa.
Pitäisi useammin tehdä vaikeita päätöksiä.
Hymyilyttää niin kovin, että voisin vaikka lähteä lentoon.

Kävin eilen siskon kanssa katsomassa Aamunkoi osa kakkosen. En voinut mitään sille, että lopussa silmäni kostuivat kyynelistä. Illalla kotona törmäsin youtubessa ihanaan mieheen ja rakastuin. Liian söpöä ja ihanaa. Oivoi.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Anything I'm not.

Juuri kun ehdin ajatella, että miksei elämä voisi aina olla tälläista, ihanaa ja helppoa, todellisuus lävähti vasten kasvoja. Todellisuuteni koostuu nykyään yhdestä ainoasta lauseesta, joka on "mitä helvettiä mie oikein teen". Se pätee ihan kaikkeen. Opiskeluun, rakkauteen, ihmissuhteisiin, tulevaisuuteen, koko elämään. En edelleenkään tiedä yhtään mitään yhtään mistään. Paitsi sen, etten pääse uusintatenttiä läpi, jos en lue. Silti en lue. Ja sen, että tammikuussa olen pulassa, ja pahassa, koulujuttujen kanssa, jos en tee niitä nyt. Silti en tee. Tiedän myös sen, että haluaisin olla vain kotona, katsoa ihania lällysarjoja, rakastua rakastumisen tunteeseen ja laulaa sydämeni pohjasta kun vain tyhjä talo on kuuntelemassa.

Hassua. Viimeksi kun lauloin sydämeni pohjasta "sillä sinä vain, sinä vain, sinä vaaain, saat mut tuntemaan, että mä kelpaan", en tiennyt kenelle laulan. Laulu vain katosi ilmaan ilman, että ajatukseni tavoittivat ketään erityistä. Hämmentävä ja tavallaan lohduton hetki.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Tiesin, mutten arvannut.

Tiesin, että tämä vuosi tulee olemaan muutosten vuosi. Niin monet asiat tiesin muuttuviksi ja että elämästä tulisi aivan erilaista. Mutta silti vuosi on tuonut mukanaan valtavasta hallitsemattomia muutoksia, joita en todellakaan osannut odottaa. Nyt en enää tiedä onko entisestä jäljellä juuri mitään. Ehkei edes puolikasta, ehkä vain murto-osa, enkä vielä oikein tiedä miten minun kuuluu elää tässä uudessa muuttuneessa elämässä. Mikä on paikkani, mikä on tehtäväni. Mikä on se kolo, johon vaivattomasti sujahdan ja tunnen oloni taas kotoisaksi. Yleensä ei tunnu hyvältä missään.

Nyt olisi kai hyvä aika muokata itseään ja päästä ulos omasta vanhasta ahdistavasta roolistaan, mutta kun on niin orpo olo ilman sitä. Millainen oikein olen, jos en juuri sellainen? Oikeasti en tiedä sitä. Ajattelen etten ole sellainen tyttö, mutta ei minulla ole hajuakaan millainen tyttö minä sitten oikein olen.

Ainakin tiedän sen, että lapsuus alkaa olla ohi. Muistellessani aikoja jolloin viisi lasta tapitti videolta frööbelin palikoita ja hytkyi musiikin tahdissa, mietin ettei siitä voi vielä olla niin kauan aikaa. Sehän oli ihan vasta! Ihan vasta leikittiin pihalla nurkkajussia ja yökalassa illan viiletessä tervapataa. Ja nyt ollaan tultu siihen, että huomenna yksi niistä viidestä pienestä lapsesta seisoo alttarilla ja sanoo "tahdon".
Mihin katosivat kaikki vuodet tästä välistä?

torstai 6. joulukuuta 2012

Vaikka pimeys vielä vallitsee, kerran valoista kirkkain valaisee.

Seisoin suuren äärettömän tähtitaivaan alla, pakkasen kipristellessä poskia ja varpaita, jään paukkuessa allani. Aavemaisen kaunista. Välistä kuului luistinten viuhunaa jäätä pitkin, välillä naurua ja kiljahduksia. Ajattelin, etten kai voi olla olematta onnellinen, vaikka olenkin vielä puolikas, kun päälläni on tavattoman kaunis tähtitaivas ja nähdessäni lentokoneen vilkuttavan valojaan mietin voisinkohan kuvitella sen olevan tähdenlento. Vaikka olenkin yksin, siis oikeasti, ja ympärilläni on vain ihmisiä, joiden katse kätkee sellaisen salaisuuden ettei siihen muilla ole asiaa, en ole onneton.
On valtavasti tähtiä, on ääretön maailma, on hurjasti mahdollisuuksia.
Joskus minäkin tiedän sen salaisuuden, en ole enää puolikas ja saan tuntea suuren maailman pienessä sydämessäni.

Tänään leivottiin pipareita ja salakuvasin nuoren parin rakentamassa ensimmäistä yhteistä taloaan, nimittäin hiukan vinoa ja hassunhauskaa piparkakkutaloa.
Viereisestä huoneesta kuuluu hiljaista juttelua ja silloin tällöin pieniä naurunpurskahduksia.
Katson takapihalla loimuavaa kynttilänliekkiä ja mietin miten katoavaa on ihmisen elämä.
Elämää suuremmat kysymykset valtaavat jälleen mielen ja vaivun haikeuteen.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Miksi pois ei mee, kurja polte pohjaton?

Miksi se on niin saakelin vaikeaa mennä eteenpäin.
Takana ei ole mitään sellaista, jonka takia kannattaisi jäädä jumiin omaan elämäänsä.
Tulevaisuudessa on kaikki, jonka puolesta elää.
Tässä hetkessä on enemmän kuin voisi kuvitellakaan.
Joten miksi palaan mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen tämän vuoden tapahtumiin.
Siihen kaikkeen sekasotkuun, joka ei edelleenkään ole yhtään sen selvempää.
Kaikki on vieläkin sekaisin ja minä rakastan yhä.


 
Eteenpäin, siellä odottaa elämä.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Pala sinua elää minussa.

Vakuutin tänään, että mummot eivät voi joutua helvettiin, että kaikille mummoille on varattu paikka taivaasta. Nauroin telkkarin rumalle miehelle, jonka alla luki soita & tilaa ja söin paljon karkkeja siitäkin huolimatta, että karkit voisivat syödä hampaani. Tiesin, että tässä on taas ihminen, joka joskus, ehkä piankin, lähtee eikä koskaan palaa ja minulle jää vain suuri ikävä sekä kyyneleet.

Tulin niin iloiseksi, kun kuulin mummon nauravan.
Se tarttui ja tajusin, että minussakin on pala sitä samaa naurua.

torstai 29. marraskuuta 2012

Ahdistus.

Ahistaa, koska joutseno.
Ahistaa, koska ihme tehtävä, jota en jaksa tehä, koska ei kiinnosta, enkä näköjään edes osaa.
Ahistaa, koska jo kaks tenttii, jotka ei oo menny läpi ja uusinnat kutsuu.
Ahistaa, koska huomenna hammaslääkäri.
Ahistaa, koska en tiiä ahistaako koulujutut siks että oikeesti ite haluisin onnistuu vai siks että en haluu tuottaa muille pettymystä.
Ahistaa, koska en tiiä mitä edes teen joutsenon opistossa.
Ahistaa, koska en tiiä mihin muka aion hakee keväällä opiskelemaan.
Ahistaa, koska oon lusmu, enkä haluu muuta ollakaan.
Ahistaa, koska aika ei riitä mitenkään.
Ja ahistaa ihan vaan siks koska ahistaa.
Ai että tykkään näistä päivistä, kun ihan kaikki vaan ahistaa.
Tule jo joulu.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Mä ilolla nauran ja tunteeni laulan, kuinka mä susta tykkään.

En tykkää yhtään siitä, että huomenna on tentti, koska en osaa, koska en jaksa lukea. En tykkää myöskään siitä, että perjantaina on hammaslääkäri, tai siitä, että jätän aina kaikki koulutehtävät viime hetkeen.

Mutta tykkään siitä miten en voi olla hymyilemättä, kun näen kuinka yleensä ruokalassa yksin istuvat ihmiset kävelevät varmoin askelin pöytään, jossa heitä odottaa ystävä. Tykkään myös siitä, miten mukavasti tee lämmittää ja kuinka suklaa sulaa kielen päällä.

Ulkona kävellessäni tykkäsin kovasti siitä, kuinka lumihiutaleet kieppuivat taivaasta kohti tummaa ja synkkää maata.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

You could be happy.

Voisin olla onnellinen. Olenko?

Joskus vieläkin ikävä iskee aivan yllättäen, junassa vanha mies kaivoi eväsleivät esiin,
sauvakävelyllä oleva vanha mies toivotti yllättäen hyvää päivää.
Hymyilyttää, mutta samalla tuntee ikävän puristavan sydäntä,
minullakin oli joskus tuollainen ukki.

Ulkona ei vieläkään näy merkkiäkään talvesta tai lumesta.
Perjantaina sytytettiin piha täyteen kynttilöitä ja istuttiin iltaa grillikodassa.
Syötiin loimulohta, paahdettiin vaahtokarkkeja, juteltiin mukavia ja naurettiin.
Näitä hetkiä ei elämässä voi koskaan olla liikaa.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Elämä on kaunis.

Tunsin tänään vahvemmin kuin koskaan, minä selviän.
Kävelin kauppaan tihkusateessa ja hurmaannuin valtavasta valikoimasta.
Teki mieli pilttiä ja suklaata, joten ostin.
Joskus vain täytyy tehdä niin kuin parhaalta tuntuu.

Tajusin juuri tämän laulun hienouden.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Kuuntele sydämesi ääntä.

Tässä jutussa on kaikki pielessä. Ihan kaikki.
Nimi on väärä, luonne on väärä, tyyli on väärä, ajoitus on väärä, ihminen on väärä, musiikkimaku on väärä, harrastukset on väärät, ulkonäkö on väärä, asuinpaikka on väärä, ajatusmaailma on väärä, koko ihmissuhde on väärä.
Ystävät sanoo anna olla, unohda se, se on ihan kusipää, älä anna sen enää satuttaa ittees, nyt oikeesti siun on pakko päästä siitä yli, päästä irti, älä tuhlaa aikaas siihen ihmiseen ansaitset parempaa.

Sitä se miun järkiki aina sanoo, mutta kun sitten on sydän.
Tapahtu mitä tahansa tai tulipa mitä hyvänsä, niin miun sydän ei koskaan lakkaa sanomasta et rakastan. Se ei koskaan lakkaa jättämästä lyöntejä väliin, kun ajattelen sitä ihmistä. Se ei koskaan lakkaa tihentämästä tahtiaan, kun oon sen ihmisen lähellä.
Eikä millään muulla oo niin paljon välii ku sillä mitä sydän sanoo.
Mikään muu ei merkkaa niin paljon, kun se miten miun sydän nauraa jokaisen katseen, kosketuksen, puhelun tai viestin jälkeen.

Ja niin kauan kun pelkkä sen ihmisen ajatteleminen saa miun sydämen lyömään epätahdissa, niin kauan aion taistella sen puolesta mitä oikeesti rakastan.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Home is where your heart is.

Voihan iloinen päivä.
Nauroin hurjasti, enkä vain kohteliaisuudesta tai siksi, että muut sitä olisivat odottaneet, vaan siksi että nauru aidosti kupli sisälläni. Kuin vesi pullossa, kun pulloa vähän heilauttaa. Iloisia pieniä kuplia, jotka purkautuvat nauruna.
Miksei elämä aina voisi olla tällaista. Helppoa ja onnellista.
Leivottiin tänään tämän vuoden ensimmäiset joulutortut, pelattiin afrikan tähteä ja kokeiltiin yhdistelmää sipsit + glögi.
Tykkään näistä ihmisistä, oikeasti.
Täällä tunnen olevani kotona, täällä on sydämeni.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Hassuja hetkiä elämässä.

Hämmennyin tänään vedestä, jonka asuntolasta lähtiessäni valutin hanasta pulloon.
Onko veden pulloon laittaminen vapauden riistoa?
Onko meillä oikeus vangita vesi, joka on suuri ja rannaton?

Istuin junassa ja tuijotin pullossa olevaa vettä. Pulloa heilauttamalla vesi ilmestyi täyteen pikkuruisia ilmakuplia. Aikani vettä tuijoteltuani suustani pääsivät sanat: mieti jos oisit kala.
Miltä vesi tuntuisikaan. Ei ahdistavalta ja hukuttavalta vaan paikalta, jossa tuntee elävänsä. Paikalta, jossa voi hengittää vapaasti, kodilta. Miten eri tavalla se hyväilisi ihoa, miten sen kosketusta kaipaisikaan. Voisi tuntea olevansa kokonainen vain vedessä.

En ole ennen ajatellut sitä, mutta oikeastaan vesi on elementtini, koska olen horoskoopiltani rapu. Vesi aiheuttaa minussa tietynlaista pelonsekaista kunnioitusta. Se on niin suuri ja arvaamaton. Miten monia salaisuuksia voi kätkeytyä meren tai järven pohjaan. Uponneita laivoja, kadonneita ihmisiä, kadotettuja haaveita ja särkyneitä unelmia.

Olisin voinut viettää monta tuntia vain tuijottaen vesipulloani ja heilutellen ilmakuplaa pullon yläosasta alaosaan. Miten voi lumoutua sellaisesta asiasta, jonka kanssa on joka päivä tekemisissä? Oli hämmentävää huomata miten yhtäkkiä vesipullo oli kaikkea muuta kuin arkinen ja tylsä asia.

En halua koskaan lakata ihmettelemästä maailmaa. En tiedä mitään parempaa kuin hetket, jolloin näkee kaiken jotenkin aivan uudessa valossa. Muistakaa tekin välillä ihmetellä ja kyseenalaistakaa se mikä ennen on ollut itsestäänselvää.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Tiedä mitä tunnet.

Mistä tiedän, että se tunne on totta.
Mistä tiedän, etten vain kuvittele.
Vaikka luulen, uskon ja haluan,
ja vaikka se kuinka kutittaisi vatsanpohjaa,
se ei silti vielä tarkoita, että tunne olisi todellinen.

Luennolla puhuttiin strukturalismista ja sen sellaisista. En tajunnut paljoakaan, mutta totesin vain, että lempitunteeni on ehdottomasti hämmennys ja lempi-ilmeeni hymy.

Nyt mietin, että varmaan olisi aika lakata tietämästä ja ruveta tuntemaan.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Tämä ei ole laulu pahasta.

Tiedän, että nyt on vasta marraskuun alku, mutta silti.
Ikkunassani loistavat uudet söpön punaiset sydänvalot.
Pöydälläni odottaa Fazerin suklaajoulukalenteri.
Mielessäni soivat Tuiskun joululevyjen ei niin jouluiset kappaleet.
Kynttilän liekki lepattaa pimeydessä.
Jouluinen fiilis on vallannut mieleni.

Tulisipa pian lunta ja rauhaisa olo valtaisi mielen.
Pois stressi ja ahdistus. Kaikki.
Tulisipa pian joulu ja rauha laskeutuisi kaiken kiireen ja sekasorron keskelle.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Vailla aurinkoo, sairaan yksin oon.

Samalla ehkä maailman iloisin ja onnellisin olo, mutta sitten kuitenkin niin orpo.
Tänään siivosin, putsasin ja puunasin, leivoinkin vähän.
Tapasin minulle tärkeälle ihmiselle tärkeän ihmisen ensimmäistä kertaa.
Hassua.
Nyt pitäisi kai nukkua, mutten jaksa.
Mitä sillä on väliä, nukunko nyt vai vasta kahden tunnin päästä.
Mietiskelen vähän ja ajattelen, että minunkin vuoro tulee kyllä vielä.
Kaikella on aikansa.
Nyt olen iloinen toisten onnellisten puolesta.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Hei uusi minä.

Maailma muuttuu, ihmiset muuttuu, ajat muuttuu.
Se on totta.

En ole enää se sama ihminen kuin kolme vuotta sitten.
En voisikaan olla kaiken sen jälkeen mitä olen käynyt läpi näissä kolmessa vuodessa.

Iloa, surua, tuskaa, ahdistusta, itseinhoa, katumusta, rakkautta, onnea, pelkoa, vihaa, epävarmuutta, stressiä, masennusta, pettymystä, toivoa, jännitystä, uskoa, katkeruutta.

Mutta nyt on uusi minä.
Syvällisempi minä.
Ulkonäöltä melko sama, sisältä aika erilainen.
Tämä on hyvä.
Tästä minästä tykkään.


maanantai 29. lokakuuta 2012

Vielä valo kirkas pimeyden minusta karkoittaa.

Tyhjä ja yksinäinen olo.
Epävarmuus siitä mihin kuulun.
En sinne, en tänne, mutta minne?

Voisinpa olla yhtä aikaa siellä ja täällä.
Pitää kiinni vanhasta ja samalla luoda jotain uutta.
Voisinpa olla samaan aikaan kaikkialla ja en missään.

Tässä runo, jonka halusin jakaa teidän kanssa:

Mikä erottaa ystävyyden rakkaudesta?
Hyppy sydämessä.

Sormus nimettömässä.
Mikä tekee eron ystävien ja rakastavaisten välille?
Katse silmissä.
Hymy huulilla.
Mistä tietää milloin voi sanoa rakastavansa?
Rakastan sinua,
tietenkin vain niin kuin ystävää rakastetaan,
ehätän korjaamaan,
samalla kun sydämeni hyppää.
En yhtään sen enempää,
en yhtään sen lujempaa,
mutta ikuisesti yhtä kaikki.
 

torstai 25. lokakuuta 2012

Give me a sign.

Mistä tietää, että voiko jo luovuttaa?
Mistä tietää, ettei ole enää mitään minkä puolesta taistella?
Mistä sen tietää?

Pienistä vihjeistä, katseista, hymyistä, kosketuksista, sydämistä, tykkäyksistä.

Onko se koskaan niin varmaa, että sen voi tietää?
Jos ei, niin mistä sitten tietää, että on aika lähteä?

En tiedä, en tosiaan tiedä.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Tähdenlennon tiellä kuljemme.

Syön pahan makuisia mustia karkkeja ja jalkoja lämmittää ihanat oranssit villasukat. Miksi karkkipusseissa täytyy aina olla niin paljon mustia? Isi varmaan tykkäisi näistä.

Luennolla en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, joten tyydyin vain laskemaan montako kertaa luennoitsija käyttää sanaa vittu, että voin sitten järkyttää äitiä kertomalla miten siitäkin sanasta on tullut osa normaalia puhetta.

Hymyilen, koska olo on rentoutunut.
Odotan innolla perjantaita ja akustisia Eppuja.
Ehkä jaksan huomisen kuuden tunnin luennonkin, vaikka tuntuu etten.
Eikä nämä mustat karkitkaan nyt niin kamalan pahoja loppujen lopuksi ole.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Aurinkoinen päivä.

Hei vain syksyiset ihmiset!
Nyt saatte nähdä päiväni kuvina tai no ainakin kauppareissun, koska kerrankin Joutsenossa paistaa aurinko niin oli vaan pakko ottaa kuvia! Tulee tässä tosin vähän muitakin hassuja kuvia. Voivat olla melko laadukkaita, mutta ei se mitään.

Tässä on ihanaihana farkkumekko, jonka sorruin ostamaan. Se oli vaan niin miun näkönen etten voinu jättää sitä sinne kauppaan! Varsinkin kun se oli sellasessa erien viimeiset rekissä ja ainut laatuaan. Siihen meni omaisuus, mut ei voi mitään.
Periaatteessa säästin 13 euroo, mut jostain syystä se ei nyt kauheesti lohduta tässä tilanteessa.
 
Tässä näkyy miun tämän hetken kynsilakat, ainaki jotenki. Ite tykkään aika paljon tästä yhdistelmästä. Ruskee on aika toimiva noin niinku toisena värinä se aika paljon tasapainottaa, ettei tuu niin kamalan räikeet kynnet.



Onneksi olen fiksu ja älyän laittaa kameran, tai siis puhelimen niin, että sen varjo on sitte miun naamassa siinä kuvassa.







Siellä oli hassu violetti auto ja outo punainen V!



Ja tässä näette mitä söin palattuani kauppareissulta hirmu nälkäisenä. Älkää kertoko äitille, mut söin tuon lihapiirakan kylmänä iha vaan siks, etten jaksanu tajuta miten mikro toimii. Mut hyvää se oli niinkin!
 Aika orpoo olla täällä opistolla, kun tavallaan on vielä syysloma niin ei täällä oo oikein ketään. Huomenna sit ysistä kolmeen estetiikkaa ja taiteenteoriaa. Voipi olla mielenkiintosta. Vois tänä iltana vielä sen verran käydä ulkona et istus kiikussa ja kattelis tähtiä, jos ne vaikka tänään näkys. Tähtitaivas on vaan niin parhautta.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Sillä päivä se on kaunis.

Seisoin aivan liian lyhyessä paidassani Kerubin salissa ja kuuntelin kuinka Anna Puu laulaa "Sinä olet minä, enemmän kuin kukaan muu".
Lumouduin äänestä ja sanoituksista.
Tiesin kokevani jotain ainutlaatuista, halusin itkeä vähän.
Unohtumaton ilta.
Uskomaton tunnelma.
Anna oli upea.
Upeampi kuin osasin odottaa.

torstai 18. lokakuuta 2012

Hämmennys.

Luulin, että muutos on ratkaisu kaikkeen. Nyt olen tottunut siihen. Tarvitsenko muutoksenmuutoksen?
Luulin, että riittää kun rakastaa ja sinua rakastetaan. Miksi olen yhä yksin ja onneton?
Ymmärrän paljon ja kuitenkaan en mitään. Eikö minun pitäisi tietää enemmän?
Ulkona sataa, mutta en olekaan surullinen. Olenko sittenkin syksyihminen?
Illat pimenevät, mutta en pelkääkään.
Yritin sanoa: "älä jätä minua yksin", mutta ääntäkään ei kuulunut.
Yritin tarttua kiinni, mutta en saanut kättäni liikkeelle.


 
 

Kuka oikein ohjailee elämääni, jos en minä itse?

lauantai 13. lokakuuta 2012

Kaikki häipyy on vain nyt.

Seisoin kirjakaupassa korttihyllyllä kädessäni isänpäiväkortti, jossa luki: Ukille. Tajusin ettei minun enää koskaan tarvitse hankkia sellaista korttia. Ei ole enää ketään, jolle voisin sen antaa. Ei enää koskaan. Jouduin räpyttelemään kyyneleet silmistäni.

En kai koskaan totu lopullisuuteen. Siihen, että kaikki päättyy aikanaan, eikä mikään ole ikuista. Ei ihmiset, ei tunteet, ei edes muistot. Siksi pitäisikin nauttia siitä kaikesta hyvästä mitä on juuri nyt. Huomenna se voi olla jo myöhäistä.

Miksi en älynnyt rakastaa silloin? Nyt se ei enää kannata.

tiistai 9. lokakuuta 2012

Olet elossa.

Olen unohtanut, koska en enää muista. Tai en ainakaan niin kuin haluaisin muistaa. Jokaisen uurteen, jokaisen epäkohdan. En muista kuin pinnallisesti. Pitäisi kai olla iloinen, koska tämähän oli tavallaan päämääräni. Halusin unohtaa. Nyt en enää kykene muistamaan, mutta lähinnä se aiheuttaa ahdistusta. Haluaisin muistaa. Haluaisin, että kaikki olisi piirtynyt syvälle verkkokalvoilleni. Jos nyt unohdan, en enää koskaan saa tietää.

Kun kylmä tunkeutui housujen ja takin lävitse ja tunsin pienet kylmät vesipisarat kasvoillani, tiesin olevani elossa. Hengitin sisään raikasta ulkoilmaa ja ajattelin: tässä on elämä.

Ai niin, täytyy muistaa kirjoittaa joulupukille, että toisi minulle keltaiset kumikengät.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Löydän hyvän omenapuun ja unohdan muun.

Aina ei tarvitse löytää ihanaa ihmistä rakastuakseen.
Tajusin sen tällä viikolla.
Kysyin ystävältä, että mihinkä oikein rakastuisin, kun en ainakaan renttuun.
Vastaus kuului, että herrasmieheen.
Silloin tajusin, että miksi niin.
Miksi rakastuisin juuri ihmiseen.
Miksen aivan yhtä hyvin sointuihin, koska niistä tulee musiikki, tai kirjaimiin, koska niistä tulee sanat.
Miksen rakastuisi vaikka hassuun hymyyn, vinoihin hampaisiin, pitkiin silmäripsiin, hymykuoppiin, syksynlehtiin tai ihan vain elämään.

Silloin kun tuntuu, että en pääse elämässä eteenpäin, sanon itselleni:
 "Älä ajattele, vaan elä".
Ja se toimii. Silloin lakkaan murehtimasta sitä miten olen elänyt tai miten olisi pitänyt elää. Silloin avaan silmäni tälle hetkelle. Lakkaan murehtimasta mennyttä ja tulevaa. Keskityn siihen kaikkeen hyvään mitä minulla on juuri nyt. Enkä tarvitse yhtään enempää.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Kaipaus nousee siivilleen.

Kaipaan ihmisiä.
Ihmisiä, jotka tietävät minusta kaiken.
Ihmisiä, jotka tuntevat minut paremmin kuin minä itse.
Kaipaan ihmisiä, jotka olen tuntenut niin uskomattoman monta vuotta.
Ihmisiä, jotka ovat tavallaan aina olleet osa elämääni.
Kaipaan ihmisiä, jotka eivät vielä tiedä minusta oikein mitään.
Ihmisiä, joiden seurassa löytää koko ajan jotain uusia piirteitä, jotka haluaa oppia muistamaan.
Kaipaan ihmisiä, joiden seurassa voi vain istua hiljaa sanomatta sanaakaan.
Ihmisiä, joiden seurassa ei koskaan tarvitse olla varuillaan.
Kaipaan ihmisiä, joiden kanssa voi nauraa ja itkeä.
Ihmisiä, jotka ymmärtävät.

Haluan sanoa: "Kaipaan sinua".
Haluan, että he tietävät.
Olen täällä uudessa paikassa, uudessa elämässä, mutta silti ei mene päivääkään ettenkö kaipaisi teitä.

perjantai 28. syyskuuta 2012

Jäi sieluuni syys.

Ulkona on ihan syksy. Keltaiset lehdet kieppuvat tuulessa ja taivaalla voi nähdä muuttolintujen lentävän kohti etelää. On oikeastaan ihanaa olla pitkästä aikaa yksin kotona. Vaikka olisikin kai pitänyt olla ahkera ja en oikeastaan voi sanoa saaneeni paljoa aikaiseksi. Mutta on vain niin mukavaa olla ja ihmetellä syksyä.
Parasta syksyssä on ehdottomasti yhdistelmä tennarit ja villasukat. Olen nyt tykästynyt paksuihin sukkahousuihin ja mekkoihin. Onneksi omistan edes yhden kivan farkkumekon! Huomenna aionkin kiertää kirpputorit josko sieltä löytyisi halvalla erilaisia mukavia mekkoja tai tunikoita vaatekaappiin. Muuten opiskelijabudjettini ei kyllä anna periksi tätä uuden tyylin luomista. Harmi, että kaikki ihana on niin kallista.
Kävin keskiviikkona ystävän kanssa Lappeenrannassa shoppailemassa ja elokuvissa. Näin niin monta ihanaa paitaa, juuri sellaista pitkää ja täydellistä, mutten raaskinut ostaa yhtäkään. Näin myös aivan ihanan täydellisen oranssin pitkän villatakin, mutta sekin maksoi liikaa. Eih, miksi olen niin köyhä? No toivottavasti huomenna onnistaa kirppareilla ja löydän jotakin halpaa, mutta ah, niin täydellistä.
Nauttikaa syksystä, villasukista ja keltaisista lentelevistä lehdistä!
Rakastan noita tennareita!

tiistai 25. syyskuuta 2012

Somebody new, just like you.

Olen juminut menneisyyteen.
Siihen tunteeseen.
Jumissa, jumissa, jumissa.

Tällä viikolla olen kaivannut kotiin, syönyt liikaa suklaata ja karkkia ja palannut alkupisteeseen.
Tavallaan tämä on takauma, tavallaan tuntuu niinkuin kaikki olisi aina ollut näin.

Mielestäni en vaadi liikaa onnelliseen elämään, mutta entä jos muut kokevat niin.
Jos vaadin muilta liikaa, koska todellisuuden tajuni on hämärtynyt, koska en ole koskaan elänyt todellisuudessa, koska koko elämäni on unelmissa.
Jos tajusitte.

Oikeasti en edes tiedä haluanko päästää irti.
En ole varma haluanko sulkea tätä ovea, kuten serkkuni asian mahtavasti ilmaisi.
Pidän sen raollaan ja toivon, että jonain päivänä voin oikeasti astua siitä sisään, sisään unelmaani.
Ei hyvä, ei näin sanoisivat ystävät.
Mutta kun TAHDON ja en vain pysty.
Olen jumissa.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Kivaa.

Nyt on hyvä fiilis.
Tentti meni hyvin. En vain vieläkään voi uskoa, että todella osaan vastata kysymykseen: Anna esimerkki lekseemistä, jolla on vajaa paradigma. Huomasin sitä paitsi ajattelevani, että huh onneksi tässä on näin helppoja kysymyksiä. Siis mistä lähtien olen pitänyt sanoja lekseemi ja paradigma helppoina?
Nyt saan vain olla ja istuskella. Rauhoitttua ja rentoutua. Pääsen tänään kotiin ja siellä on pieni Popi. Vaikka kotona käydessäni aina onnistunkin sotkemaan muuten niin tasaista elämääni, ei se enää oikeastaan haittaa, koska nyt minulla on toinen paikka, jonne paeta. Joutseno on alkanut kuulostaa taas mahdollisuudelta, eikä vain velvollisuudelta.

Sain yhtenä päivänä kirjeen ja rakastuin käsialaan.
Tajusin, että tiedän jotain sellaista mitä kukaan muu ei. Pelottavaa ja samalla kiehtovaa.
Tajusin, että minulla on erilaisia ystäviä. On kotiystäviä ja joutsenoystäviä. On parasystävä, serkkuystävä, galleriaystävä, kouluystävä ja junaystävä. Hassua.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Pintaa syvemmällä.

En ole hyvä piirtämään.
Siksi voisinkin mieluummin kirjoittaa kaikki minulle tärkeät ihmiset, jotta he olisivat olemassa muillekin kuin vain minulle. On paljon muitakin ihmisiä, voi niin paljon, mutta valitsin tähän ne, jotka tällä hetkellä eniten vaikuttavat elämääni.

On ihminen, joka voi laittaa minulle viestin ihan vain siitä syystä, että on huolissaan, koska voi olla, että NHL ei ala ajallaan tai ollenkaan. Hän saa minut paremmalle tuulelle yhdellä sanalla tai kenties pelkällä ilmeellä. Hänen kanssaan voi joko olla ihan hiljaa tai sitten vain nauraa katketakseen. Emme tarvitse sanoja ja se on mahtavaa.

On ihminen, joka rakastaa syksyä, villasukkia ja kaikenlaisia pieniä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Aamulla hän vaatii kupillisen kahvia päästäkseen kiinni tulevaan päivään. Hän tykkää ihmetellä maailmaa niinkuin minäkin ja olemme oppineet toisiltamme paljon.

On ihminen, joka haluaa kenties tavoittaa elämässään vielä jotain suurta. Muuttaa Firenzeen, hankkia kattohuoneiston ja viettää päivät kirjoittaen, lukien ja käyden teatterissa ja oopperassa. Hän vastaa puhelimeen hassusti sanomalla: "haloo" ja hänen kanssaan voi keskutella todella päättömistä asioista.

On ihminen, joka ei tykkää heinäsirkkojen sirityksestä, eikä biitsillä makoilusta. Hän rakastaa talvea ja lunta, eikä älyä turisteja, jotka tulevat lappiin nähdäkseen poroja, jotka eivät edes oikeasti ole mitenkään erityisen söpöjä eläimiä. Hän pitää tuulesta, eikä kutsu muutamia hassuja pisaroita sateeksi.

On ihminen, josta tiedän vain ääriviivat. Vain sen missä kulkevat kylkiluut ja kuinka silmäripset kaartuvat. Tiedän muutakin, mutta silti en ole varma haluanko edes tietää niin kovin paljoa. Ehkä ääriviivoissa voi joskus olla kaikki se mikä on tärkeää.

Näin minä teidät näen. Pienet asiat ovat niitä parhaita, koska ne erottavat meidät massasta.

torstai 13. syyskuuta 2012

Alussa.

On oikeasti tosi pelottavaa ajatella miten voisin vain lakata olemasta, jos haluaisin. Voisin piiloutua maailmalta, eikä kukaan tietäisi minun edes olevan täällä. Vain ne ihmiset, jotka tuntevat minut, osaisivat kaivata. Kukaan muu ei osaisi, koska ei edes tietäisi, että olen täällä. Ei kukaan voi kaivata mitään sellaista, jota ei ole koskaan nähnyt. Ei ainakaan varsinaisesti.
Sen takia kai haluankin tehdä itsestäni todellisen. Haluan näkyä. Haluan, että on olemassa ihmisiä, jotka tietävät minun olevan täällä.

Lentäviä ajatuksia:
Valtava paino rysähti harteilleni, kun tajusin: "Kaikki on kiinni minusta itsestäni".
Mitä jos en olisi hakenutkaan Joutsenoon.
Mitä minä nyt tekisin.
Mitä jos olisinkin mennyt Jyväskylään.
Millaista elämäni olisi.
Miten monet asiat jäisivät kokonaan kokematta, jos en tietyllä hetkellä olisi tietyssä paikassa.
Minulla on valtavasti vastuuta omasta elämästäni.
Päätän itse miten sen käytän.
Ja silti on vielä olemassa se korkeampi voima, joka voi tuhota minut millä hetkellä hyvänsä.
Vaikka juuri silloin kun tunnen olevani onnellisempi kuin koskaan.
Maailma on valtava ja se pelottaa minua.
Pelottavinta on etten etukäteen voi tietää miten asiat menevät.
Mitä tapahtuu, jos teen näin tai en tee.
Mistä tiedän milloin pitää uskaltaa tarttua hetkeen ja hypätä.
Jos en koskaan uskalla, en koskaan saavuta mitään.
Mutta yleensä..
Vaikka uskaltaisin, silti en saavuta mitään.
Lopulta olen aina siinä samassa pisteessä.
Alussa.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Hymy poistaa murheet.

Tänään oli hymypäivä.
Vaikka itse asiassa aamu oli huono ja koko päivä melko epämukava, niin silti hymyilin.
Kuljin pitkin Joutsenon katuja hymyssä suin ja mietin kuinka joku on kasvanut niillä kaduilla.
Kuinka joku on voinut kävellä niitä 19 vuotta.
Kuinka joku tuntee ne omikseen.
Minulle ne ovat vielä vieraita, vasta pari viikkoa vanhoja tuttavuuksia, mutta silti ihan mukavia.

Tämän päivän hymystä ei ole kuva todisteita, mutta tässä on hampaisia hymyjä vuosienvarrelta:






 
 
Päätin, että hymyilen tästä lähtien kuvissa aina niin, että hampaat näkyy, koska se näyttää niin paljon aidommalta!

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Jos odotat aikaa, parempaa aikaa, odotat seuraavaan elämään.

Lupasin joskus: "Minä odotan" vaikken edes tiennyt mitä.
Mitä minä oikeastaan lupasin?
Lupasin odottaa, mutta mitä?
Parempaa aikaa, muutosta vai ehkä elämäni alkamista?
Kaikki pysähtyy silloin, kun odottaa.
Mummoni aina sanoo, että mitähän se luonto vuottaa, kun on niin tyyntä, että ei lehtikään värähä.
Luontokin pysähtyy vain silloin, kun se odottaa.
Koko maailma hidastaa kulkuaan.
Ihmiset liikkuvat hitaammin.
Liikennevalot eivät koskaan vaihdu punaisesta vihreään.
Jonossa on aina yhtä monta ihmistä, eikä jono liiku.
Työvoimatoimistossa mies puhui odotusaikani loppumisesta.
Olisin halunnut nauraa ääneen.
Minä en aio enää vain odottaa.
Minä aion elää.

maanantai 3. syyskuuta 2012

These days are gone.

Istuin junassa ja katsoin kuinka Joensuu jäi hiljalleen taakse. Maisemat vaihtuivat tutuista tuntemattomiin. Ämppärissä soi Scandinavian Music Groupin Minne Katosivat Päivät. Junan ikkunaa pitkin valui silloin tällöin yksinäisiä vesipisaroita. Kenties ne olivat kyyneleitä, jotka tunsin sielussani mutten silmissäni. Se oli aika täydellinen tapa lähteä.
Tämä on nykyään minun elämäni, minun todellisuuteni.
Olen joskus siellä ja toisinaan täällä.
Tavarani ovat ripoteltuina kahteen eri paikkaan aivan kuin olisin vailla pysyvää kotia.
Tavallaan olenkin.
Opinko joskus käyttämään jostain muusta paikasta kuin tutusta ja turvallisesta lapsuudenkodista sanaa koti? Juurrunko joskus jonnekkin muuallekin yhtä vakaasti, niin etten koskaan haluaisi muuttaa?

Jos joku olisi pari vuotta sitten tai vaikka puolikin vuotta sitten kertonut, että minun arkipäivääni on matkustaa Joensuun ja Joutsenon, kodin ja asuntolan väliä, en olisi uskonut.
Mutta se kai tekee elämästä elämisen arvoista.
Kun koskaan ei voi tietää.

torstai 30. elokuuta 2012

Joensuusta Joutsenoon ja takaisin.

Tajusin tänään etten ole vielä itkenyt kertaakaan täällä ollessani.
Miten huimaavan paljon erilaisia tunteita on mahtunut näihin päiviin, mutta kyyneltäkään en ole vuodattanut.
Tänään tunsin ensimmäistä kertaa kyyneleet silmäkulmissani.
Varmasti kun pääsen huomenna kotiin kaikki purkaantuu.
Kaikki se epävarmuus, pelko yksinäisyydestä, koti-ikävä, suuret muutokset.

Ja siinä se sitten taas on.
Oma rakas koti.
Oma rakas pieni huone.
Kaikki omat tavarat, omat levyt, kaikki.

Tavallaan halusin tätä ja sitten kuitenkaan en. Tuntuu niin tavattoman oudolta olla täällä eikä kotona. Mutta jos taas olisin kotona kaipaisin muualle. Nyt olen kuitenkin täällä. Tämä on paikkani 9 kuukauden ajan. Turvaudun näihin ihmisiin. Totta on myös se, ettei minun tarvitse tänne juurtua. Riittää, että viihdyn niin, että selviän tästä lukuvuodesta. Sitten voin palata takaisin Joensuuhun, kaikkien tuttujen ja turvallisten luo ja jäädä sinne.

tiistai 28. elokuuta 2012

Sait multa kukkaset Toukokuun.

Opiston alueella on yhteensä 72 pianoa/flyygeliä tai jotain sen tapaista.
Myös meidän huoneessa on yksi.
Tänään löysin ihmisen, joka osasi taikoa flyygelistä esiin surullisen, mutta niin kauniin sävelmän.
Tunsin kylmät väreet selässäni.
Se on hassua.
Me olemme kasa nuoria, jotka on kaikki heitetty aivan yhtäkkiä kauas kotoaan.
Täällä me olemme.
Kaikki saman katon alla.
Me turvaudumme toisiimme, ventovieraisiin, koska meillä ei ole muuta.
Päivä oli hyvä.
Ensin olin yksin ja ahdistunut, seuraavassa hetkessä yhtä tuttavuutta rikkaampi.
Tästä on hyvä jatkaa.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

It's time to go now.

Mitä on lähteminen?
Kengät jalkaan, reppu selkään ja menoksi.
Miten kauas on mentävä, jotta voidaan sanoa "hän lähti"?
Lentokone nousee siniseen, juna jyskyttää kohti uutta.
Jos lähtee, voiko silti aina palata takaisin?
Ikuiselta matkalta ei yksikään ole palannut, mutta entäs vain hetken kestävä huvimatka.
Jos se on huvia, miksi se epäilyttää?
Olin lähdössä ja sitten en.
Olin valmis, mutta turhaan.
Nyt se tulee taas.
Nopeammin.
Ennen kuin huomaankaan olen jo muualla.
Mutta mistä tietää, että todella lähdin?
Jospa vain vierailen. Käyn muualla. En lähtenyt.
Silti ne sanovat "hän lähti nyt".
Ja aina kun palaan takaisin, lähden uudelleen.

"Katson taaksepäin ja kiskot sinne jää
Juna jyskyttää, enkä ystävää nyt mä nää
Mulla kauas menolippu on"


Kun ne kysyvät mitä tarkoittaa lähteminen, sanon etten edes itseasiassa tiedä.
Hoen sitä sanaa, uppoan siihen, enkä edes tiedä mitä se todellisuudessa on.
Ehkä jotain, jonka voi ottaa mukaan matkalle. Ehkä vain selitys sille miksi on päästävä pois.
Ehkei se edes merkitse mitään. Ehkä se on vain sana.

tiistai 21. elokuuta 2012

Hei sisko, älä luovuta vielä.

Vaikka olo ehkä onkin haikea, se on myös vapaa. Tunnen itseni vapaammaksi kuin moneen kuukauteen. Ahdistava, raskas paino on pudonnut harteilta. En käytä kaikkea aikaani vain murehtimalla sitä milloin elämäni todella alkaa. Milloin alkaa se parempi aika, jota olen luvannut odottaa. Tällä hetkellä en odota juuri mitään. Elän päivän kerrallaan. En tavoittele jotain sellaista, joka on kaukana tulevaisuudessa tavoittamattomissani.
Toisinaan iskee kaipaus, toisinaan katkeruus, toisinaan vain järjetön ikävä.
Ja silti.. Silti tiedän, että näin on parempi.
Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa muistot haalenevat vaikka usein unohtaminen onkin kaikkein vaikeinta. Ei tahtoisi päästää irti, ei sitten millään.

Haluaisin kokea jotain uutta. Jotain erilaista. Kutkuttavan jännittävää. Ehkä lähteä edes miettimättä sen tarkemmin, että minne. Ehkä vain koota kaikki vanhat ystävät kasaan ja olla hetken niin kuin ennen. Ehkä haluaisin löytää jotain uutta, mutta silti aina säilyttää palan vanhaa.
Haluaisin oppia luottamaan ihmiseen ja kertomaan elämästäni. Voisimme olla tiimi, voisimme tukea toisiamme. Vähän harmittaa, että jotenkin en vain osaa. Jotenkin se ei tunnu luontevalta.
Meillä jokaisella on omat tapamme selvitä. Toivon, että hänkin on löytänyt omansa. Toivon todella. Ehkä tulevaisuus tuo jotain sellaista, joka lähentää meitä ja vielä jonain päivänä pystymme puhumaan aivan kaikesta.






maanantai 20. elokuuta 2012

Nyt loppuu todellisuus.

Käänsin eilen elämässäni uuden sivun. Puhtaan ja valkoisen, vailla mitään merkintöjä. Joskus on ihan hyvä tehdä niin ja jättää kaikki vanha ja ahdistava taakse.
Toisinaan toivon, että mieli olisi yhtä helppo puhdistaa kaikesta turhasta. Tekstin voisi maalata siniseksi ja painaa deleteä. Viuh vain ja kaikki katoaisi. Jäisi vain tyhjä mieli vailla minkäänlaisia ajatuksia. Toisaalta silloin joutuisi aloittamaan kaiken alusta ja tekisi samat virheet uudestaan. Kenties vastoinkäymisilläkin todella on tarkoituksensa.

Kun katson ylioppilaskuviani mietin mitä muistan esim. 30 vuoden päästä tästä ajasta. Muistanko miten eksynyt ja onneton olin. Miten elämässäni mikään ei tuntunut olevan varmaa ja seilasin täysin vailla päämäärää. Muistanko millaista sotkua elämäni todellisuudessa oli vai hämääkö kuvien iloisesti silmiään myöten hymyilevä tyttö jopa itseni ja muistelen vain miten onnellinen olinkaan kun suuri urakka oli vihdoin takana. Kenties onnittelen silloin omia lapsiani valkolakista ja mietin miten onnellista aikaa he elävät ja kaipaan omaa nuoruuttani. En tiedä olisiko parempi, jos en muistaisi miten asiat todella olivat vai haluaisinko aina muistaa tämän epävarmuuden tunteen, joka on seurannut minua koko alkuvuoden.

Tänään ajattelin viettää päivän kaukana omasta elämästäni ja ajatuksistani. Katson elokuvia, luen kirjaa ja nautin fiktion ihmeellisestä maailmasta. Nyt syvennynkin siis Nälkäpelin kakkososan ihmeelliseen maailmaan, joten hei sitten! Muistakaa välillä kadottaa todellisuus, se auttaa jaksamaan elämän oikkuja.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

You made me feel truly loved.

Tiijättekö miltä tuntuu olla ikuinen kakkonen ja silti aina ykkönen?
Se tuntuu ihan hemmetin epätoivoselta.
Tiijättekö miltä tuntuu ite olla yksin ja kattoo vierestä ku toiset viettää helvetin onnellista elämää?
Se tuntuu ihan tajuttoman pahalta.
Tiijättekö miltä tuntuu, kun ajattelee, että tää on vaan tilanne, joka vahvistaa suhdetta ja lopulta huomaakin, että olikin ite vaan välikappale, joka vahvisti toisten suhdetta?
Se tuntuu ihan helvetin likaselta.

Mie tiiän ettei miun pitäs oikeesti olla näin katkera ja vihanen, koska ainut asia mitä siitä saan itelleni on paha mieli. En vaan voi tälle mitään. En voi mitään sille miten pahalta tuntuu. Vaikka haluisinkin antaa anteeks, kai. Ja joskus varmaan pystynkin siihen, mutta just nyt tekis mieli kostaa. Tekis mieli tuhota yhen ihmisen valheellinen paska onnellinen elämä.

Noniin, joo. Kuten huomaatte mielentila on taas paras mahdollinen. Pitäs kai yrittää ajatella jotain muuta, koska tästä ei ole nyt yhtään mitään hyötyy eikä iloo.

Ajattelin laittaa tähän kuvan, mut en löytäny mitään. Enkä mitään biisiikään. Sanon vaan, että kattokaa ihmiset 500 days of summer ja tiedätte, että seuraavan kerran kun muistelette niin teidän pitäisi muistella tarkemmin.

tiistai 14. elokuuta 2012

Keltaiset tennarit.

Hassuu miten kaiken sen jälkeen voi olla normaalisti. Voi jutella tyhjänpäiväisiä vaikka pinnan alla on todellisuudessa niin suuria asioita, ettei niistä ehkä edes selviäisi puhumalla.

Nyt on oikeesti aika hassu fiilis. Elämä tuntuu jotenki helpolta.

Oon joskus yrittäny miettii, mut en edelleenkään oo ihan varma mistä alko miun keltasen värin villitys. Muistan vaan, et joskus tajusin et mulla ei oo yhtään keltasta paitaa ja sit piti tilata niitä H&M:ltä. Sen jälkeen mulla on ollu keltasena t-paitoja, toppi, huppareita, housut, vyö, aurinkolasit, alusvaatteita, tennarit, lapaset. Olikohan siinä kaikki. Ja sama meno jatkuu. Aina kun nään jotain keltasta niin kuuluu heti: Oi ihana keltanen! Ja niin kävi taas kun näin nää tennarit ja voihan vitsi, ostettava ne oli. Mut kattokaa nyt, eikö ookkin ihanat! Ensimmäiset keltaset tennarini ostin seppälästä ja ne ei edes ollu varrelliset. Nää on ehkä vielä sata kertaa paremmat kun ne. Näistä aion pitää niin hyvää huolta, että en koskaan joudu luopumaan niistä.