Ehkä sulosinta ikinä kun pakkanen sai tänä iltana lumen narskumaan Popinkin jalkojen alla, kun se yhtä määrätietoisesti kuten aina loikki kohti navettaa. Se on varmaan viisain kani, jonka tiedän. Vaikka samalla aika höpö.
Miksi on niin vaikeaa tunnustaa, että pelottaa. Helpompaa sanoa ettei jaksa tai ettei ole kiinnostunut, vaikka oikeasti on kohdannut henkisen esteen, pelon. On helpompaa olla sanomatta mitään, koska ei osaa kertoa totuutta. On ihanaa olla rohkea ja tehdä oman hyvinvoinnin kannalta oikeita valintoja, mutta miksi on niin vaikeaa kertoa muille miten on valinnut.
Olisi ihanaa jos joskus oppisin, että tämä on minun elämäni ei kenenkään muun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti