Tähdet, tähdet.

Miten kaukana tähdet onkaan. Monen monta ihmiselämää mahtuu meidän ja niiden väliin, ja silti ne tuikkii meille taivaalta. Jos miettii tähtiä ja ihmisiä, ei siihen verrattuna mikään ole kaukana. Ei kokonaan toiset maailmat, ei eri elämät, ei toiset ihmiset. Mitä on pari tuntia, tai edes vuotta, verrattuna miljardeihin vuosiin. Joskus mietin millainen on ihmisten suhteellisuuden taju. Mutta toisaalta miten voi suhteuttaa, jos ei ole mihin verrata. Ei kai mitenkään. Kaikki tuntuu niin suurelta, niin ylitsepääsemättömältä, aivan kuin tavoittelisi tähtiä taivaalta. Mutta ei se aina ole niin suurta. Mikä oikeastaan on tässä suuressa maailmankaikkeudessa suurta. Ei yhden ihmisen elämä paina paljoa, ei jos vertaa sitä koko universumiin. Näinä hetkinä sitä vaan aina tuntee itsensä niin pieneksi ja haavoittuvaiseksi.

Maailmassa on niin paljon hassuja ihmisiä. Lähellä ja kaukana, siellä ja täällä. Jossain se joku erityinen, joka tuijottelee niitä ihan samoja tähtiä kuin minäkin.

Kaksi, kaksi, ja minä.

Välillä jossain muualla, sitten taas kotona.
Paljon hymyjä ja naurua yhteen viikonloppuun.
Veden viileä, mutta pehmeä kosketus iholla.
Sormet muuttuivat rusinoiksi ja huulet alkoivat sinertää.
Ruokaöverit ja lauantaitanssit elävänä musiikkina.
Kädet ja pää jammailivat, hohtavan keltaiset kengät vain haaveilivat tanssilattian kosketuksesta.
Minä yksin yksinäisenä pöydässä kolmen, eri sukupolvea olevan, parin kanssa.
Kaikki omalla tavallaan mielettömän suloisia.
Sain yllytettyä nuoren parin tanssimaan edes puolikkaan kappaleen, vanhinta ei todellakaan tarvinnut yllyttää ja keskimmäisen suhteen olen jo luovuttanut.
Mietin miksi tunnen oloni epämukavaksi ihmisten keskellä.
Johtuuko se ehkä siitä, että jo pienenä vedin huomiot puoleeni, niin kävi tälläkin kertaa.
Muuten melko yksinäistä iltaa piristi kovin bändin basistin ihanan kevyt flirtti, joka edelleen saa huulille mahanpohjasta asti kutkuttavan hymyn.
En sittenkään ollut yksin.
Kahvipöydässä yhdistyi kaksi eri sukua, neljä lisäsi kahviinsa maitoa, kolme ei.

Kaksi ui käsikädessä, kaksi hymyili tietävää hymyä, ja minä kaipasin yhä edelleen jotakin.

Silmänräpäys ennen elämää.

Jotkut päivät vain ovat sellaisia, että ne haluaisi elää musiikin tahdissa.

Kaunis Marjaana polkee jälleen, ruuvit on irrallaan ja renkaat lyö tyhjää.
Kaunis Marjaana sulkee silmät, aina on joku joka ottaa vastaan.

Maailman suloisin lapsi ja hämmentävät aplodien äänet kirjaston aamuhiljaisuudessa.
 
oi kuule liian laiha rakkaani, niin kuin kitaraani soitan kylkiluitasi
 
En pelkää enää autolla ajoa, enkä liikennevaloja. Automatka on minun hetkeni.
 
En pelkää vuorovettä enkä vieraita, kuulin kolibrin ja itkin vuoksesi

Jännittynyt odotus päättyi jälleen kerran pettymykseen ja totesin, etten jaksa enää.

Ei se oo mulle mitään, niin kauan kun en kaikkea saa

Iloistakin iloisempaa, tunsin aitoa onnea auringon paistaessa.

Joskus toivoin, että tarttuisit kii.

Aamuvuorossa on aikaa miettiä. Kaksi ja puoli tuntia hyllyjen välissä seurana vain kirjat. Joinain aamuina se ei tee erityisen hyvää, mutta tänään oivalsin niin monia asioita etten enää edes kykene muistamaan niitä kaikkia.
Unelmia pidetään tärkeänä. Joskus en osannut vastata siihenkään, jos minulta kysyttiin että mistä unelmoin. Tänään tajusin, että onhan minulla unelma! Ainakin tällä hetkellä.
Toiset unelmoivat ulkomaanmatkoista, uusista vaatteista, lottovoitosta, omasta lemmikistä, parisuhteesta. Kuka mistäkin.
Minun unelmani on erilainen.
Unelmoin nimittäin kirjahyllystä. Haluaisin, että joskus tulevaisuudessa minulla olisi oma talo, jota kutsun kodiksi ja siellä olisi kirjahyllyni. Hieno, puinen kirjahyllyni. Ja siellä olisivat rakkaimmat kirjani. Kovakantisia, jos vain mahdollista, ei pokkariversioita.
Kirjahyllystäni löytyisi ainakin Anna Karenina, Humiseva Harju, Ylpeys ja Ennakkoluulo, Tuulen Viemää, Scarlett, Kotiopettajattaren Romaani, Kasvattitytön Tarina, Sovitus.
Listan kirjat varmasti lisääntyvät vuosien varrella, mutta mikä parasta voin jo nyt aloittaa kirjojen keräilyn. Voisin aloittaa Anna Kareninasta, koska se on ehdoton suosikkini tällä hetkellä.
Kun tajusin, että ihan oikeasti unelmoin kirjoista, ajattelin ensin ettei tämä ole mikään oikea unelma. Mutta miten niin ei olisi. Sitä paitsi se kuulostaa ihan minulta.
Se miten päädyin miettimään unelmia, jääköön arvoitukseksi.

Pakota minut muistamaan, kuinka helppoa on laulaa.

Tietävätkö ne miten yksinäiseksi tunnen itseni.
Osaavatko ne edes kuvitella sitä tunnetta, joka sisälläni asustaa, kun näen ne yhdessä.
Joskus ne ovat itsekin tunteneet sen, mutta nyt niiden ei enää tarvitse.
Niillä on jotain sellaista, joka poistaa sen tunteen, eikä sitä sitten tarvitse enää edes muistella.
Se on niin helppoa unohtaa, kun vain on jotain.
Minulla ei ole, ja joskus tuntuu etteivät ne todellakaan tajua.
Vähän olen kyllä pettynyt, mutta voiko niitä siitä syyttää.
Tuskin vain.
En minäkään varmaan muistaisi, jos minulla olisi sitä mitä niillä on.

Paljon, paljon ajatuksia yhteen päivään.
Päiväkirjan sivut täyttyvät tänä iltana.

Jos vielä hetken laulan, mitä teet.

En oikein tiedä miten pitäisi olla.
Kynnet on ilman kynsilakkaa, olleet jo viikon, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.
Kuuntelen Scandinavian music groupia ja ikävöin parasta serkkua. Iltoja, kun vain istuttiin ja juteltiin, kuunneltiin musiikkia ja toivuttiin sydänsuruista.

Mitä tulen vanhana muistamaan tästäkin ajasta.
Nyt kaikki on niin totta ja niin tässä.
Sitten on vain ajan kultaamat muistot hautautuneena syvälle mielenpohjalle.

Täytyy lakata kynnet, en muuten tunnista käsiäni.

Tee minusta täydellinen, tee minusta taas ihminen.

Tänään oli aamu, kun en olisi ollenkaan halunnut nousta.
Voiko olla mitään masentavampaa, kuin lauantaiaamuna herätys kello seitsemän, koska pitää mennä töihin? Lisäksi oli väsy, ja autokriisi, ja hiuskriisi, ja vaatekriisi.

Töissä sitten eräs ihminen totesi miten mukava minua on katsella, kun minulla on niin kivat vaatteet ja hiuksetkin on niin kivasti. Kaikki oli kuulemma täydellistä.
Päivästänikin tuli sillä hetkellä lähes täydellinen. Ainakin viimeistään kotimatkalla kun ajaessani eri autolla kuin yleensä tunsin oikeasti osaavani.

Voittajafiilis, selvisin tästä päivästä joka alkoi täydellisen epäonnistuneissa merkeissä.

Ole hetki niin kuin huomista ei olisikaan.

Kaikki on oikeastaan aika hyvin, juuri tässä, juuri nyt.
Sain tänään hymyilyttävän kirjeen ja ikävöin vähän.
Joillain ystävillä vain on sellainen vaikutus, ne saavat hymyilemään matkojenkin takaa.
Olin taas parhauden luona kyläilemässä ja mietin miten mukavaa, että edelleen nähdään niin usein.
Vaikken koskaan olisi muuta uskonutkaan, kuulumme yhteen.
Ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota.

Join kahvia puoli kymmeneltä illalla.
Aivot kertoivat tämä on sopimaton aika kahville, mutta hyvää se silti oli.
Tänään vielä muutama luku Anna Kareninaa ja sitten unille.
Pus, te kaikki ihanat, jotka saatte hymyn huulilleni.

Ja yksinäisyys, mun ystäväin, meni hetkeks jonnekin.

Kirjoitin tänään kokonaisen esseen aiheesta hyvä, paha yksinäisyys.
En tiedä kirjoitinko ehkä aiheen vierestä tai muuten vain sekavasti, mutta väliäkös tuolla.
Ainakin tiesin mistä puhun.

Oli hassu tunne, kun kysyttiin mihin haen opiskelemaan ja minulla oli oikeasti vastaus.
Minä tiesin.
Kaikki on ihan erilaista kuin viime keväänä.

Huomenna sitten taas palaan kirjojen pariin.
Mukavata.

Tulevaisuus.

Niin kauan on tulevaisuus ollut pelkkää sankkaa sumua.
Mustaa, pelottavan sävyistä tuntematonta.

Nyt alan hahmottaa siellä muutakin.
Hentoja elämän värejä, utuisia hahmoja, varovaista liikehdintää.

Siellä on sittenkin jotain.

Poissa silmistä, poissa mielestä.

Haluaisin sanoa, paljonkin.
Haluaisin osata kertoa.
Mutta miten voi pukea sanoiksi jotain sellaista, jota ei itsekään ymmärrä.
Niinpä.
Ei mitenkään.
On vain parempi antaa olla ja unohtaa.

Yksin en pysty kantamaan tulevaisuuden painoa harteillani, mutta siellä ei ole meitä.
Siellä on vain suuri tuntematon, joka avautuu koko ajan silmiemme edessä.
Tästä hetkestä jää vain muistot ja siellä olemme me.

When you love someone but it goes to waste.

En välitä enää, koska en vain jaksa.
Se on samantekevää mitä sanoo tai ei sano.
Aivan yhdentekevää mitä tekee tai ei, vai tekeekö ollenkaan.
Minä en välitä.
Sinä, kuka sitten lienetkin, olet minulle yhdentekevä.

Kuuntelen tätä ja ajattelen, että pahin on nyt ohi. Varmasti on. Haluan uskoa.

Tyler ♥

Love is not a victory march.

Joskus vain pelottaa.
En edes tiedä mikä, mutta pelottaa.
Tulevaisuus, huominen, menneet, kaiken muuttuminen, muistot, riittämättömyys, kiire olla jotakin, kyyneleet, yksinäisyys, loppumaton kaipaus.

Muistan kun olin 17 ja halusin niin paljon olla jotakin. Niin järjettömän paljon, vaikken edes tiennyt tarkalleen mitä.
Nyt olen pari vuotta vanhempi ja toisinaan pelkään niin paljon. Niin järjettömän paljon, vaikken edes tiedä mitä.

Voiko elämää pelätä?

I'm not alone.

Vain yksi väärä ajatus ja en tunne olevani yhtään mitään.

Se ei ole totta, se ei  edes ole totta.

 

 

"Pretty, pretty please, don't you ever, ever feel
Like you're less than fucking perfect
Pretty, pretty please, if you ever, ever feel
Like you're nothing, you're fucking perfect to me"