maanantai 29. huhtikuuta 2013

Sinä päivänä.

Katselin elokuvaa ja sitten itkin.
Kyyneleet kastelivat naaman, kyyneleisten silmäripsien välistä maailma näytti sumuiselta.
Itkin niin, etten lopulta enää edes tiennyt itkenkö onnesta, vai ehkä yksinäisyyttäni, vai sitä että olen menettänyt jotain ainutlaatuista.
Tajusin kuinka hienoja, ihania ihmisiä minulla on ympärilläni. Heistä jokainen toivoo vilpittömästi, että olisin onnellinen. Etten joutuisi tuntemaan turhaa surua ja tuskaa.
Olen niin, niin valtavan kiitollinen näistä ihmisistä.
En kuitenkaan tarpeeksi usein muista olla.

Huomenna aion ostaa itselleni vappupallon ja huutaa onnesta.

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Everything will be alright.

Joskus jotkut meistä kaatuvat, eivät ehkä omasta tahdostaan, eivät kokonaan lakkaa olemasta, mutta elämä pysähtyy. Ja silti me muut jatkamme normaalisti. Mietimme mitä laitamme päälle huomenna, milloin pitäisi taas käydä parturissa, mitä söisimme tänään, huomenna tai ensi viikolla. Ei ihminen osaa pysähtyä ennen kuin maailma pakottaa tekemään niin.
Haluaisin osata elää enemmän tässä hetkessä, tuntea ja kokea sen kaiken mikä on nyt. En keskittyä siihen mikä tulee joskus, jos milloinkaan.

Töissä hyllyjen välissä raikui iloinen lapsen nauru, eräs vihelsi tuttua sävelmää, joku hymyili yksikseen ja minua nauratti olla se joka osaa neuvoa.
Täällä kaikki hyvin.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Tonight I'm getting over you.

Itken täällä, koska olo tuntuu vaan jotenkin niin petetyltä. Vaikka ei pitäs, ei ole mitään syytä. Mutta silti... En vaan voi tälle mitään. Voi hemmetin hemmetti taas tätä.

Täysikuu. Tulee sellanen olo niin kuin pitäs muistaa jotain, tai tuntee jotain, mutta ei ole enää varma mitä. Sillon joskus sekin oli jotain. Nyt mikään ei enää ole mitään. Ei yhtään mitään.

Huomenna on töitä. Iltavuoro. Saanko lakata olemasta?
Varmaankaan en.
Voisin melkein sanoa ruman sanan, mutta vain melkein.

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Mustarastas lauloi.

Yksinäinen ja peloissaan, tuplaväsynyt.
Tuntuu siltä kuin silmät olisi täynnä hiekkaa, muttei saa hangata.
Söin juustokakkua ja join kahvia.
Itkin väsymystä ja sitä että kalassa oli ruoto.



Kerroin ensimmäistä kertaa sen, mitä olen pyöritellyt kielenpäällä monta päivää, eikä maailma loppunut siihen. Saattaa jopa olla, että huomennakin on vielä päivä, hyvä päivä.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Kuun varjo.

Tämän viikonlopun aikana olen kuvannut kameran täyteen tekotaiteellista paskaa, siitä on sitten hyvä valita ne 10 parasta työtä, joilla vakuutan arvioijat.

Pirkkaa, plussaa, pirkkaa!

Voihan Popi, joka hassusti juuri lähti liikkeelle, kun otin kuvan!
Nämä kaksi eivät kuulu niihin kymmeneen, ehkä syystä, viime yönä runoilin.

Puolikas tai kokonainen,
sama se,
valvon.
 
Ikkunassa kuun varjo,
sydämellä raskas paino,
huoli sinusta, minusta ja tulevasta.
 
Kaikki näyttää niin synkältä,
niin paljon enemmän varjoja,
öisin.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Jos et sä liiku, sun yli ajetaan.

Tänä iltana kiskot iti, viihdyttävää.
Pitsassa oli katkarapuja ja simpukoita, liikaa sipulia.
Kaupungilla näin kivat housut, sovitinkin, mutta voi liian kalliit.
Tänään minulla ei ollut varaa ostaa oikein mitään, kun kyseessä oli vaatekaapintäydennysostos, mutta sitten kun keksin ostaa nuorelle parille lahjan ensimmäiseen yhteiseen asuntoon, ei hinnalla enää ollut väliä. Hassunhauskaa.

Ostin Scandinavian Music Groupin Manner levyn. Nyt voin fiilistellä.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Sä naurat valoa maailmaan.

Jalan mustelma on alkanut kellertää, pullukastani on tullu duracell-pupu. En tiedä onko sillä nälkä vai kaipaako se vain seuraa. Hassu toinen, pölistää karvojaan ympäriinsä.
Mielessä pyörii ennakkotehtävä ja valokuvat. En ole valokuvaaja, ennemminkin se kuvattava. Täytyy tehdä asenteen muutos.
Mietin, kumpi meistä oikein valitsi väärin, vai valitsiko kumpikaan. Kaikki meni niin kuin ehkä mennä pitikin. Ehkä.
En vieläkään tiedä olivatko tunteeni todellisia, vai tunsinko niin vain siksi, että kaikki olettivat minun tuntevan niin. En saa koskaan varmaan tietääkään.
Hymyilyttää kun mietin kaikkia ihmisiä, jotka ovat osa elämääni, niitä jotka ovat olleet sitä jo kauan, ja niitä jotka ovat vasta tulleet osaksi sitä.
Ja koska ne kaikki saavat hymyn huulille, olen osannut valita oikein ne ihmiset, jotka olen päästänyt osaksi elämääni.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Voihan voi.

Oivoivoivoivoivoivoi.
Sääressä on jättimäinen mustelma, jonka alkuperästä ei ole havaintoa.
Oikeassa kädessä on kohta varmaan rasitusvamma.
Kello on jo noin paljon, enkä ole edes hampaita pessyt.
Sain tänään postissa ennakkotehtävät, joiden palautuspäivä on 30.4., joita varten pitäisi taikoa 10+3 valokuvaa tyhjästä, ei minulla ole mitään kymmentä parasta työtä joita lähettää, en minä ole mikään valokuvaaja.
Tulin siihen tulokseen ettei  sitä alaa taida edes olla olemassa, jolle tunnen kuuluvani.

Oivoivoivoivoivoivoi.
Ja voihan voi.
Menen peiton alle piiloon tätä maailmaa, pus ja hei.

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Ystävyys päättyy usein rakkauteen, mutta rakkaus ei ystävyyteen - ei milloinkaan.

Tänään oli päivä, jonka jälkeen tuskin on lupaa valittaa elämäni olevan tylsä.
Näin unta, todentuntuista, se oli vain unta, valitettavasti multakasat lattialla ei.
Mietin kuinka paljon multaa mahtuu yhteen kukkaruukkuun, absurdia.
Tuttu kosketus, tuttu ääni, varoittamatta, sydän jätti yhden lyönnin väliin ja pyristeli sitten villisti ulos rinnasta, silmäluomia poltteli, silti en oikeasti tuntenut oikein mitään.
Matkalla töihin autossa soi kirkossa, nieleskelin kyyneleitä.

Peti tuoksuu raikkaalta, sade ropisi kivasti kattoon, kirjahyllyllä on tyhjä kohta.
Päivään mahtui paljon tunteita ja tapahtumia, olo on unisen onnellinen.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Neonkeltaiset nauhat.

Päällä parhauden huppari ja hiuksissa hassu tuoksu.
Klips, klips, niin säännöllisesti joka puolelta, heihei hiukset, hyvästelin, en kuitenkaan niin pitkiä pätkiä, kuin kaksi vuotta sitten.
Mietin mitä tapahtuisi jos alkaisin yhtäkkiä kiljua "voi hiusparkani, voi hiuksiani, ihminen mitä teet niille!", hymyilin ajatukselle tyhmästi yksikseni.
Nyt näytän taas hetken ihmiseltä, enkä mörrimöykyltä.
Viime yönä ehkä juttelin enemmän kuin nukuin, välttämättä en, mutta voihan olla.
Silmät on hassusti sikkaralla ja mietin kuinka monen monta hetkeä ihmisen muistoihin mahtuukaan.
Voi niitä on niin paljon, monta tarinaa kerrottavana.
Muistan.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Minä rakastan tätä elämää, elämää kaikkineen.

Liikaa kahvia yhdelle illalle. Silmiä väsyttää ja ajatus takkuaa, mutta silti jollakin kierolla tavalla olen aivan pirteä.
Mietin kuinka monta eri vastausta voikaan keksiä kysymykseen "jokos se elinalla on poikakaveri". Voin kertoa, että aika monta muttei suinkaan äärettömästi.
Aamulla totesin että: I think it's better if you play this without me, I think it's better I'm all alone, I don't wanna be a part of this game, when there's no chance for a happy end.
Se on niin totta, vaikka koskaan ei kai saisi kertoa tunteistaan laulun sanoin. Voi olla, että sitä ei oteta tosissaan.
Kuuntelin Johanna Kurkelaa: En mä itke miehen tähden, en mä itke ollenkaan, itken oman onnen tähden, jota ei kai ollutkaan, oli ennen haavekuva, kuva suuren rakkauden, oli hauras tuulentupa, tupa kauniin lupauksen.
Sekin on totta. En itke miehen tähden, mutta kenties onnen vuotten tähden joita ehkä ollut ois. Vaikka kuka tietää.
Mutta silti, kaikesta huolimatta: Minä rakastan käkkyräpuita, kesän lämmintä huminaa, pikkuvauvojen naurusuita, talven laulua valkeaa.

Huomenna menen vasta iltavuoroon ja työpäivän jälkeen kovalle (ei se oikeesti oo niin kova!) vieraspatjalle nukkumaan.
Kuulostaa varsin mukavalta, mutta nyt kietoudun sydänpeittooni ja odottelen suloista unta.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Aina tiedä en missä kuljen, välillä taivaan ja maan.

Joskus tuntuu etten riitä vaikka tekisin mitä.

Nukun liian pitkään aamulla, valvon liian myöhään illalla, olen liikaa koneella, käyn liian vähän ulkona. Pukeudun oudosti, teen liian vähän kotitöitä, sain töitä jotka eivät edes kestä joka päivä kasista neljään. En pärjää yksinään, itken liikaa, luovutan liian helpolla, pelkuri.



Ja näiden seinien ulkopuolella hurmaan ihmisiä ihan vain olemalla minä, kummallista.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Viimeiset sanat tunnistaa siitä ettei niitä koskaan huudeta.

Miten voi tässä vaiheessa elämää tietää mihin päin on matkalla, mikä on oikea suunta, ja miksi niin kamalasti pelottaa valita väärin. Eihän siihen kuole, täytyy tehdä virheitä oppiakseen.

On jo pitkään pitänyt kirjoittaa 21 asiaa minusta-postaus. Vieläkään en ole sitä saanut tehtyä.
Kirjoitan vain näitä hajanaisia katoavia ajatuksiani ja mietiskelen asioita things to do-listalleni.
Lista ei vielä ole kovinkaan pitkä, mutta pitäisi kirjoittaa asiat ylös ennen kuin unohdan.

Olo on vähän orpo. Missä on puuttuva palanen?

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Maailmanloppu.

Jos tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna...

Voisin juoda itseni hillittömään humalaan. Olla elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran niin juovuksissa, etten muistaisi yhtään mitään.
Voisin unohtaa kaikki tyhmät luopumiset ja olla vielä kerran onnellinen. Nauttia siitä tunteesta, kun rakastat toista ihmistä niin paljon, että virheetkin hänessä ovat kauniita.
Voisin itkeä vielä kerran äitin sylissä niin kuin joskus pienenä ja tuntea olevani oikeasti turvassa.
Voisin soittaa läpi kaikki lempilevyni, syödä valtavasti herkkuja ja laulaa sydämeni pohjasta.

Niin paljon vaihtoehtoja, niin paljon kaikkea.

Oikeasti haluaisin vain olla parhauden kanssa ja vielä kerran nauraa niin että luulen tikahtuvani. Tuntea kuinka vatsaan ja poskiin sattuu, mutta en silti pysty lopettamaan nauramista, koska nauru vain kuplii sisälläni.
Haluaisin vielä kerran ajatella "olen onnellinen".

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Tuulimyllyjä vastaan täällä taistellaan.

Tuntematon ihminen kehui tänään oransseja villasukkiani söpöiksi.
Rahaa ei ollut paljoakaan, mutta sain silti ostettua kupin kahvia.
Lumet sulavat ja paljastavat taas parkkipaikkojen vaativat valkoiset viivat, en viitsinyt oikaista vaikka toinen viiva jäikin piiloon jonnekkin auton alle.

Eilen tajusin kuinka vaikeaa luopuminen todellisuudessa on.
Täytyy olla lujasta luusta, että selviytyy.
Ja minä olen.
Minä toden totta olen.
Ja minä selviän.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Kevään tuoksu.

Ystävällinen vanha mies viittoili "peruuta, tyttö, peruuta" ja hymyili kovin, kun epäröin autonratissa seinän ja auton välistä etäisyyttä.
Ulkona tuoksui kevät.

Unessa oma ukki piteli kädestäni kiinni ja totesi miten sileät kädet onkaan nuorella ihmisellä. Kyyneleet polttelivat silmäkulmissani, kun tajusin, miten ainutlaatuisia ovat hetket ukin kanssa, miten jokainen niistä voi olla viimeinen.

torstai 4. huhtikuuta 2013

If you see the wonder of a fairy tale, you can take the future even if you fail.

Yhä se pelottaa.
Toiset suunnittelevat sitä, haaveilevat paremmasta, jotkut jopa elävät siellä.
Minä en saa siitä mitään otetta, vain sinne asti minne työvuorolistat ulottuvat.

Toiset suunnittelevat sitä puolestani, kysyvät mitä aion.
Vastaan etten tiedä.
Haluaisin sanoa etten uskalla ajatella niin pitkälle, etten tiedä miten pärjään siellä.
Turvallinen elämäni on tätä hetkeä, enkä usko että se voi pysyä sellaisena.
Siellä jossain, minne olemme koko ajan matkalla, minne kuitenkin päädymme ennemmin tai myöhemmin, kaikki tulee muuttumaan.

Tänään luovuin taas hiukan lisää.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Onko Jumala unohtanut minut?

Juoksin töissä paikasta toiseen. Ajatukset meni aina hetken edellä. Oli paljon, paljon kirjoja, joka puolella valtavasti kirjoja.
Olin ystävällinen tuntemattomalle ja sain palkaksi kauniin, aidon hymyn.
Kaupungilla oli hurjan keväistä, nolotti vähän siinä toppatakissa ja pipo päässä.
Mummon luona oli kaukokaipuuta ja huolta. Niin suuria kysymyksiä, ettei kellään meistä ole niihin vastauksia.
Autolla ajaessa annoin tietä ambulanssille, takaa tuli muitakin hurjia ohittelijoita. Pohdin hetken, että ehkäpä pitäisikin rueta autokoulunopettajaksi.
Aamulla kävin autossa istuessani unen rajamailla ja muistin elävästi kuinka kirje jäi kotiin pöydälle.
Ehkä muistan huomenna postittaa sen, ja voin samalla postittaa itsenikin jonnekin täältä.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Kiire olla jotakin, pakko pistää pakka sekaisin.

Muistan kuinka pienenä, muiden juostessa leikkimään keskenään, minulla oli tapana etsiä huoneen turvallisin syli ja jäädä siihen istumaan. Jo silloin kaipasin läheisyyttä, tunnetta että olen turvassa. Jo silloin tykkäsin vain olla kaikessa rauhassa, kuunnella aikuisten juttelevan ja mietiskellä.
Edelleen tykkään mietiskellä, nyt puuttuu vain se syli johon käpertyä turvaan. 

Muut tuntuvat olevan jo niin valmiita. Heillä on oma elämä, kasa ihmisiä ympärillä, eri osoite kuin aina, oma avain joka sopii omaan oveen, vierellä se yksi ja aivan erityinen.
Minä olen vielä ihan kesken. Minulla on keskeneräinen elämä, ihmiset ripoteltuna sinne ja tänne, edelleen sama osoite, avain jota tarvitsen todella harvoin, vierellä se yksi ja aivan erityinen mutta eri tavalla erityinen kuin muilla.

Ei saisi valittaa, koska rakastan kaikkia niitä hajanaisia ihmisiä, tätä osoitetta ja taloa jonka lukkoon avaimeni sopii.
On vain niin helppoa unohtaa se kaikki hyvä, kun ihmiset ympärillä menevät eteenpäin niin hurjaa vauhtia.
Minä taas en koskaan ole ollut erityisen nopea, joten miksi yritän nyt tehdä itsestäni väkisin sellaista?