Muistan kuinka pienenä, muiden juostessa leikkimään keskenään, minulla oli tapana etsiä huoneen turvallisin syli ja jäädä siihen istumaan. Jo silloin kaipasin läheisyyttä, tunnetta että olen turvassa. Jo silloin tykkäsin vain olla kaikessa rauhassa, kuunnella aikuisten juttelevan ja mietiskellä.
Edelleen tykkään mietiskellä, nyt puuttuu vain se syli johon käpertyä turvaan.
Muut tuntuvat olevan jo niin valmiita. Heillä on oma elämä, kasa ihmisiä ympärillä, eri osoite kuin aina, oma avain joka sopii omaan oveen, vierellä se yksi ja aivan erityinen.
Minä olen vielä ihan kesken. Minulla on keskeneräinen elämä, ihmiset ripoteltuna sinne ja tänne, edelleen sama osoite, avain jota tarvitsen todella harvoin, vierellä se yksi ja aivan erityinen mutta eri tavalla erityinen kuin muilla.
Ei saisi valittaa, koska rakastan kaikkia niitä hajanaisia ihmisiä, tätä osoitetta ja taloa jonka lukkoon avaimeni sopii.
On vain niin helppoa unohtaa se kaikki hyvä, kun ihmiset ympärillä menevät eteenpäin niin hurjaa vauhtia.
Minä taas en koskaan ole ollut erityisen nopea, joten miksi yritän nyt tehdä itsestäni väkisin sellaista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti