torstai 30. elokuuta 2012

Joensuusta Joutsenoon ja takaisin.

Tajusin tänään etten ole vielä itkenyt kertaakaan täällä ollessani.
Miten huimaavan paljon erilaisia tunteita on mahtunut näihin päiviin, mutta kyyneltäkään en ole vuodattanut.
Tänään tunsin ensimmäistä kertaa kyyneleet silmäkulmissani.
Varmasti kun pääsen huomenna kotiin kaikki purkaantuu.
Kaikki se epävarmuus, pelko yksinäisyydestä, koti-ikävä, suuret muutokset.

Ja siinä se sitten taas on.
Oma rakas koti.
Oma rakas pieni huone.
Kaikki omat tavarat, omat levyt, kaikki.

Tavallaan halusin tätä ja sitten kuitenkaan en. Tuntuu niin tavattoman oudolta olla täällä eikä kotona. Mutta jos taas olisin kotona kaipaisin muualle. Nyt olen kuitenkin täällä. Tämä on paikkani 9 kuukauden ajan. Turvaudun näihin ihmisiin. Totta on myös se, ettei minun tarvitse tänne juurtua. Riittää, että viihdyn niin, että selviän tästä lukuvuodesta. Sitten voin palata takaisin Joensuuhun, kaikkien tuttujen ja turvallisten luo ja jäädä sinne.

tiistai 28. elokuuta 2012

Sait multa kukkaset Toukokuun.

Opiston alueella on yhteensä 72 pianoa/flyygeliä tai jotain sen tapaista.
Myös meidän huoneessa on yksi.
Tänään löysin ihmisen, joka osasi taikoa flyygelistä esiin surullisen, mutta niin kauniin sävelmän.
Tunsin kylmät väreet selässäni.
Se on hassua.
Me olemme kasa nuoria, jotka on kaikki heitetty aivan yhtäkkiä kauas kotoaan.
Täällä me olemme.
Kaikki saman katon alla.
Me turvaudumme toisiimme, ventovieraisiin, koska meillä ei ole muuta.
Päivä oli hyvä.
Ensin olin yksin ja ahdistunut, seuraavassa hetkessä yhtä tuttavuutta rikkaampi.
Tästä on hyvä jatkaa.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

It's time to go now.

Mitä on lähteminen?
Kengät jalkaan, reppu selkään ja menoksi.
Miten kauas on mentävä, jotta voidaan sanoa "hän lähti"?
Lentokone nousee siniseen, juna jyskyttää kohti uutta.
Jos lähtee, voiko silti aina palata takaisin?
Ikuiselta matkalta ei yksikään ole palannut, mutta entäs vain hetken kestävä huvimatka.
Jos se on huvia, miksi se epäilyttää?
Olin lähdössä ja sitten en.
Olin valmis, mutta turhaan.
Nyt se tulee taas.
Nopeammin.
Ennen kuin huomaankaan olen jo muualla.
Mutta mistä tietää, että todella lähdin?
Jospa vain vierailen. Käyn muualla. En lähtenyt.
Silti ne sanovat "hän lähti nyt".
Ja aina kun palaan takaisin, lähden uudelleen.

"Katson taaksepäin ja kiskot sinne jää
Juna jyskyttää, enkä ystävää nyt mä nää
Mulla kauas menolippu on"


Kun ne kysyvät mitä tarkoittaa lähteminen, sanon etten edes itseasiassa tiedä.
Hoen sitä sanaa, uppoan siihen, enkä edes tiedä mitä se todellisuudessa on.
Ehkä jotain, jonka voi ottaa mukaan matkalle. Ehkä vain selitys sille miksi on päästävä pois.
Ehkei se edes merkitse mitään. Ehkä se on vain sana.

tiistai 21. elokuuta 2012

Hei sisko, älä luovuta vielä.

Vaikka olo ehkä onkin haikea, se on myös vapaa. Tunnen itseni vapaammaksi kuin moneen kuukauteen. Ahdistava, raskas paino on pudonnut harteilta. En käytä kaikkea aikaani vain murehtimalla sitä milloin elämäni todella alkaa. Milloin alkaa se parempi aika, jota olen luvannut odottaa. Tällä hetkellä en odota juuri mitään. Elän päivän kerrallaan. En tavoittele jotain sellaista, joka on kaukana tulevaisuudessa tavoittamattomissani.
Toisinaan iskee kaipaus, toisinaan katkeruus, toisinaan vain järjetön ikävä.
Ja silti.. Silti tiedän, että näin on parempi.
Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa muistot haalenevat vaikka usein unohtaminen onkin kaikkein vaikeinta. Ei tahtoisi päästää irti, ei sitten millään.

Haluaisin kokea jotain uutta. Jotain erilaista. Kutkuttavan jännittävää. Ehkä lähteä edes miettimättä sen tarkemmin, että minne. Ehkä vain koota kaikki vanhat ystävät kasaan ja olla hetken niin kuin ennen. Ehkä haluaisin löytää jotain uutta, mutta silti aina säilyttää palan vanhaa.
Haluaisin oppia luottamaan ihmiseen ja kertomaan elämästäni. Voisimme olla tiimi, voisimme tukea toisiamme. Vähän harmittaa, että jotenkin en vain osaa. Jotenkin se ei tunnu luontevalta.
Meillä jokaisella on omat tapamme selvitä. Toivon, että hänkin on löytänyt omansa. Toivon todella. Ehkä tulevaisuus tuo jotain sellaista, joka lähentää meitä ja vielä jonain päivänä pystymme puhumaan aivan kaikesta.






maanantai 20. elokuuta 2012

Nyt loppuu todellisuus.

Käänsin eilen elämässäni uuden sivun. Puhtaan ja valkoisen, vailla mitään merkintöjä. Joskus on ihan hyvä tehdä niin ja jättää kaikki vanha ja ahdistava taakse.
Toisinaan toivon, että mieli olisi yhtä helppo puhdistaa kaikesta turhasta. Tekstin voisi maalata siniseksi ja painaa deleteä. Viuh vain ja kaikki katoaisi. Jäisi vain tyhjä mieli vailla minkäänlaisia ajatuksia. Toisaalta silloin joutuisi aloittamaan kaiken alusta ja tekisi samat virheet uudestaan. Kenties vastoinkäymisilläkin todella on tarkoituksensa.

Kun katson ylioppilaskuviani mietin mitä muistan esim. 30 vuoden päästä tästä ajasta. Muistanko miten eksynyt ja onneton olin. Miten elämässäni mikään ei tuntunut olevan varmaa ja seilasin täysin vailla päämäärää. Muistanko millaista sotkua elämäni todellisuudessa oli vai hämääkö kuvien iloisesti silmiään myöten hymyilevä tyttö jopa itseni ja muistelen vain miten onnellinen olinkaan kun suuri urakka oli vihdoin takana. Kenties onnittelen silloin omia lapsiani valkolakista ja mietin miten onnellista aikaa he elävät ja kaipaan omaa nuoruuttani. En tiedä olisiko parempi, jos en muistaisi miten asiat todella olivat vai haluaisinko aina muistaa tämän epävarmuuden tunteen, joka on seurannut minua koko alkuvuoden.

Tänään ajattelin viettää päivän kaukana omasta elämästäni ja ajatuksistani. Katson elokuvia, luen kirjaa ja nautin fiktion ihmeellisestä maailmasta. Nyt syvennynkin siis Nälkäpelin kakkososan ihmeelliseen maailmaan, joten hei sitten! Muistakaa välillä kadottaa todellisuus, se auttaa jaksamaan elämän oikkuja.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

You made me feel truly loved.

Tiijättekö miltä tuntuu olla ikuinen kakkonen ja silti aina ykkönen?
Se tuntuu ihan hemmetin epätoivoselta.
Tiijättekö miltä tuntuu ite olla yksin ja kattoo vierestä ku toiset viettää helvetin onnellista elämää?
Se tuntuu ihan tajuttoman pahalta.
Tiijättekö miltä tuntuu, kun ajattelee, että tää on vaan tilanne, joka vahvistaa suhdetta ja lopulta huomaakin, että olikin ite vaan välikappale, joka vahvisti toisten suhdetta?
Se tuntuu ihan helvetin likaselta.

Mie tiiän ettei miun pitäs oikeesti olla näin katkera ja vihanen, koska ainut asia mitä siitä saan itelleni on paha mieli. En vaan voi tälle mitään. En voi mitään sille miten pahalta tuntuu. Vaikka haluisinkin antaa anteeks, kai. Ja joskus varmaan pystynkin siihen, mutta just nyt tekis mieli kostaa. Tekis mieli tuhota yhen ihmisen valheellinen paska onnellinen elämä.

Noniin, joo. Kuten huomaatte mielentila on taas paras mahdollinen. Pitäs kai yrittää ajatella jotain muuta, koska tästä ei ole nyt yhtään mitään hyötyy eikä iloo.

Ajattelin laittaa tähän kuvan, mut en löytäny mitään. Enkä mitään biisiikään. Sanon vaan, että kattokaa ihmiset 500 days of summer ja tiedätte, että seuraavan kerran kun muistelette niin teidän pitäisi muistella tarkemmin.

tiistai 14. elokuuta 2012

Keltaiset tennarit.

Hassuu miten kaiken sen jälkeen voi olla normaalisti. Voi jutella tyhjänpäiväisiä vaikka pinnan alla on todellisuudessa niin suuria asioita, ettei niistä ehkä edes selviäisi puhumalla.

Nyt on oikeesti aika hassu fiilis. Elämä tuntuu jotenki helpolta.

Oon joskus yrittäny miettii, mut en edelleenkään oo ihan varma mistä alko miun keltasen värin villitys. Muistan vaan, et joskus tajusin et mulla ei oo yhtään keltasta paitaa ja sit piti tilata niitä H&M:ltä. Sen jälkeen mulla on ollu keltasena t-paitoja, toppi, huppareita, housut, vyö, aurinkolasit, alusvaatteita, tennarit, lapaset. Olikohan siinä kaikki. Ja sama meno jatkuu. Aina kun nään jotain keltasta niin kuuluu heti: Oi ihana keltanen! Ja niin kävi taas kun näin nää tennarit ja voihan vitsi, ostettava ne oli. Mut kattokaa nyt, eikö ookkin ihanat! Ensimmäiset keltaset tennarini ostin seppälästä ja ne ei edes ollu varrelliset. Nää on ehkä vielä sata kertaa paremmat kun ne. Näistä aion pitää niin hyvää huolta, että en koskaan joudu luopumaan niistä.




maanantai 13. elokuuta 2012

Der Abschied fällt mir nicht sehr schwer.

Kuinka monta kertaa minun onkaan pitänyt sanoa hyvästi. Kuinka monesti olen ajatellut, että minun on lopetettava tämä hulluus, josta en ole saanut kuin suruja sieluuni. Niin monta kertaa yritin ja aina epäonnistuin. Suusta ei tullutkaan hyvästejä vaan jotain ihan muuta. Jotain, joka keikautti kaiken aivan päinvastaiseen suuntaan. Ehkä olen antanut hyvästeille liian paljon arvoa elämässäni, koska nyt kaikki on käynyt kuin itsestään. Ei tarvittu hyvästejä, kaikki vain katosi. Toisaalta tuntuu siltä kuin mikään ei olisi päättynyt, koska hyvästejä ei ole lausuttu ääneen. Mutta ehkei niitä aina tarvitse, joskus sydän vain tietää, että ei ole enää paljoakaan syitä uskoa parempaan huomiseen. Ettei kannata enää huijata itseään, koska se ei johda mihinkään. Silloin on vain parasta jatkaa eteenpäin.

Kävin tänään kaupungilla. Päivä oli täydellisempi kuin aamulla osasin kuvitella. Sain vihdoin ihanan Frida Amundsenin levyn, jota en voi lakata kuuntelemasta. Kävelin sisään kenkäkauppaan ja tulin ulos yhdet conversen keltaiset tennarit rikkaampana, ehkä myös köyhdyin samalla jonkin verran, mutta ei se ole niin vakavaa. Sain ylioppilaslahjaksi lahjakortin jalkahoitoon ja tänään siis kävin elämäni ensimmäistä kertaa jalkahoidossa. Otin samalla myös kasvohoidon ja voi että kuinka nautin. Oli ihanaa vain olla ja rentoutua. Ehkäpä menen toistekin!

Tajusin tänään, että oikeastaan elämäni on melko kadehdittavaa tällä hetkellä. Vaikka minulla ei olekaan opiskelupaikkaa, koska Alkio-opisto peruuntui ja vaikka minulla ei olekaan vierelläni ihmistä, jonka kanssa jakaa kaikki elämän ilot ja surut, silti minulla on jotain mitä moni kaipaa. Nimittäin vapaus. Voin mennä minne haluan, voin olla missä haluan. Kukaan ei sido minua minnekään. Voisin vaikka lähteä kiertämään maailmaa ja nähdä niin paljon. Aina ei ole vain niin helppoa olla onnellinen, koska tuntee itsensä todella eksyneeksi, mutta miksi pitäisi aina tietää niin paljon. Miksi pitäisi tietää missä on puolenvuoden päästä tai että mitä haluaa tehdä työkseen. Tietäminen on oikeastaan ihan tylsää. On paljon hauskempaa kehitellä mielessään hurjia kuvitelmia omasta tulevaisuudestaan ja lopulta kuitenkin tyytyä melko yksinkertaiseen elämään.

perjantai 3. elokuuta 2012

Mietin elämää, ihmettelen maailmaa.

Pahinta on kai se, kun on suunnitellu kaiken jo valmiiks ja sitten kaikki hajoaa käsiin. Sitä on suunnitellu koko tulevaisuutensa jonkun tietyn asian varaan ja sitten sitä ei enää olekaan. Koko suunnitelma romahtaa niinku korttitalo. En vaan koskaan opi. Jokaikinen kerta sama juttu. Tiiän, että ei pitäs uskoo ja luottaa siihen, et kaikki menee niinku ajattelen ja joka kerta uskon ja luotan. Sitten oon aina ihan ulapalla itteni kanssa ja alotan rakentamisen alusta. Thanks maailma tästä.

Oli aika tosi kivaa, kun ihanainen ystäväni oli meillä tässä yötä. Eli tuli eilen ja lähti tänään. Naurettiin paljon, niinkuin aina, juteltiin syvällisiä ja ei niin syvällisiä, käytiin uimassa, valvottiin myöhään ja syötiin taivaallista mansikkakakkuu. Voin sanoo, että jos jotain tulee ikävä kun lähden sinne maailmalle niin tätä ihmistä. Voi että! 9 vuotta ollaan oltu samalla luokalla. Joka kesäloman jälkeen on aina tienny, et syksyllä taas lähdetään yhessä koulutielle. Ja nyt ei enää olekaan niin. 9 vuotta on melko pitkä aika. Siinä ehtii jo tottuu siihen, et näkee toista ainaki viitenä päivänä viikossa ja saa nauraa ja olla vaan yhessä. Voin vaan kuvitella miten eksyksissä oon ainakin aluks siellä Jyväskylässä, kun ei oo ketään ennestään tuttuja siellä.

Muutenkin aika huisia kuvitella ittensä asumaan asuntolaan ja johonki kahen hengen huoneeseen silleen, et on koko ajan se toinenki ihminen siinä. Koko ajan vaan konkretisoituu tää lähtö enemmän ja enemmän ja sitä mukaa kasvaa myös jännitys. Niin paljon kaikkee uutta ja erilaista tiedossa, et ensimmäinen kuukaus menee varmasti ihan vaan ihmetellessä. Mutta ei se haittaa, ihmetteleminen on oikeestaan aika tosi kivaa!

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Walk in the sun.

Nyt on just jotenkin sellanen fiilis, että:
"Vaikeaa selittää ja ymmärtää, miten toisesta aina jälki jää"
Ehkä se menee ohi ja voin taas jonain toisena päivänä todeta saman uudelleen. Mutta nyt miun piti kertoo siitä miun syksystä ja siitä mihin tämä maailma minua vie.

Eli siis keväällähän hain yliopistoon lukemaan Suomenkieltä ja kirjallisuutta sekä ammattikorkeakouluun viestintää ja mediaa, mutta pääsykokeet ei menny silleen ihan putkeen, et oisin mihinkään päässy. Päätin sitten kuitenkin, että voisin nyt jompaakumpaa noista sitten vaikka sen vuoden jossain avoimessa opistossa lukea, et näkis millasta se on ja vois sitten hakee vaikka uudestaan ens vuonna. Lähinnä arvoin Joutsenon opiston ja Alkio-opiston välillä, koska ne tais olla ainuita joilta tuli postissa esite. Ja kuinka ollakaan Alkio-opistossa oli Viestinnän ja median linja, joka sitten kiinnitti kyllä huomion. Aikani pohdiskeltuani tulin siihen tulokseen, että ehkä mieluummin haluan syventää tietämystäni sen viestinnän ja median kuin suomenkielen ja kirjallisuuden suhteen, koska yliopisto ei ehkä oo mulle oikee paikka. En oikein tykänny siitä yliopiston pääsykokeesta tai varsinkaan siitä kirjasta, joka ois pitäny lukee.
Aikani mietittyäni et apua uskallanko oikeesti laitoin sit hakemuksen sinne Alkio-opistoon. Ja kyllä vaan sieltä tuli vastaus, et mulle on varattu opiskelupaikka sieltä. Että hupsheikkaa vaan sitten, mulla ois lähtö Jyväskylään tässä reilun parin viikon päästä. En nyt ehkä ole tätä vielä ihan täysin sisäistäny, mutta joo. Eipä ainaka tarvii enää miettii, et mitähä sitä ens vuoden tekis.

Oon nyt oikeesti jossain ihan väärässä mielentilassa kirjottamaan tätä, enkä tiiä miks silti kirjotan. Kai yritän tässä keksii jotain sijaistoimintaa todellisuudelle. Tavallaan oon ihan tosi innoissani ja ilonen, et uskalsin ottaa riskin ja hakee jonnekki muualle ku ihan vaan Joensuuhun. On jo pidemmän aikaa ollu se olo, et pakko päästä jonnekkin pois ja nythän sitten pääsen. Varmasti sitten lähempänä iskee vielä se paniikkikin, että oikeestiko oon nyt lähössä. Mutta jos nyt joskus tajuisin mitä se todellisuudessa tarkottaa.
Ehkä on sitten helpompaa jättää tää sotkuinen elämä taakse ja alottaa alusta, kun on uudet maisemat ja uudet ihmiset. Joojoo ja uudet sotkut, tottakai. Eihän sellaista olekaan kuin helppo ja yksinkertainen elämä.