Pahinta on kai se, kun on suunnitellu kaiken jo valmiiks ja sitten kaikki hajoaa käsiin. Sitä on suunnitellu koko tulevaisuutensa jonkun tietyn asian varaan ja sitten sitä ei enää olekaan. Koko suunnitelma romahtaa niinku korttitalo. En vaan koskaan opi. Jokaikinen kerta sama juttu. Tiiän, että ei pitäs uskoo ja luottaa siihen, et kaikki menee niinku ajattelen ja joka kerta uskon ja luotan. Sitten oon aina ihan ulapalla itteni kanssa ja alotan rakentamisen alusta. Thanks maailma tästä.
Oli aika tosi kivaa, kun ihanainen ystäväni oli meillä tässä yötä. Eli tuli eilen ja lähti tänään. Naurettiin paljon, niinkuin aina, juteltiin syvällisiä ja ei niin syvällisiä, käytiin uimassa, valvottiin myöhään ja syötiin taivaallista mansikkakakkuu. Voin sanoo, että jos jotain tulee ikävä kun lähden sinne maailmalle niin tätä ihmistä. Voi että! 9 vuotta ollaan oltu samalla luokalla. Joka kesäloman jälkeen on aina tienny, et syksyllä taas lähdetään yhessä koulutielle. Ja nyt ei enää olekaan niin. 9 vuotta on melko pitkä aika. Siinä ehtii jo tottuu siihen, et näkee toista ainaki viitenä päivänä viikossa ja saa nauraa ja olla vaan yhessä. Voin vaan kuvitella miten eksyksissä oon ainakin aluks siellä Jyväskylässä, kun ei oo ketään ennestään tuttuja siellä.
Muutenkin aika huisia kuvitella ittensä asumaan asuntolaan ja johonki kahen hengen huoneeseen silleen, et on koko ajan se toinenki ihminen siinä. Koko ajan vaan konkretisoituu tää lähtö enemmän ja enemmän ja sitä mukaa kasvaa myös jännitys. Niin paljon kaikkee uutta ja erilaista tiedossa, et ensimmäinen kuukaus menee varmasti ihan vaan ihmetellessä. Mutta ei se haittaa, ihmetteleminen on oikeestaan aika tosi kivaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti