Jalan mustelma on alkanut kellertää, pullukastani on tullu duracell-pupu. En tiedä onko sillä nälkä vai kaipaako se vain seuraa. Hassu toinen, pölistää karvojaan ympäriinsä.
Mielessä pyörii ennakkotehtävä ja valokuvat. En ole valokuvaaja, ennemminkin se kuvattava. Täytyy tehdä asenteen muutos.
Mietin, kumpi meistä oikein valitsi väärin, vai valitsiko kumpikaan. Kaikki meni niin kuin ehkä mennä pitikin. Ehkä.
En vieläkään tiedä olivatko tunteeni todellisia, vai tunsinko niin vain siksi, että kaikki olettivat minun tuntevan niin. En saa koskaan varmaan tietääkään.
Hymyilyttää kun mietin kaikkia ihmisiä, jotka ovat osa elämääni, niitä jotka ovat olleet sitä jo kauan, ja niitä jotka ovat vasta tulleet osaksi sitä.
Ja koska ne kaikki saavat hymyn huulille, olen osannut valita oikein ne ihmiset, jotka olen päästänyt osaksi elämääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti