Katselin elokuvaa ja sitten itkin.
Kyyneleet kastelivat naaman, kyyneleisten silmäripsien välistä maailma näytti sumuiselta.
Itkin niin, etten lopulta enää edes tiennyt itkenkö onnesta, vai ehkä yksinäisyyttäni, vai sitä että olen menettänyt jotain ainutlaatuista.
Tajusin kuinka hienoja, ihania ihmisiä minulla on ympärilläni. Heistä jokainen toivoo vilpittömästi, että olisin onnellinen. Etten joutuisi tuntemaan turhaa surua ja tuskaa.
Olen niin, niin valtavan kiitollinen näistä ihmisistä.
En kuitenkaan tarpeeksi usein muista olla.
Huomenna aion ostaa itselleni vappupallon ja huutaa onnesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti