Se iskee aivan liian usein ja aivan liian voimakkaana.
Nimittäin kaipaus.
Kaipaan kaikkea sitä mikä ei enää koskaan palaa.
Hetkiä, asioita, esineitä, ihmisiä.
Kaipaan hyvän yön toivotuksia ja maanantaiaamuja.
Puheluita, tekstareita, sydämiä ja niitä kolmea sanaa ääneen lausuttuna.
Kaipaan lapsuuden jouluja ja sitä koko aaton kestävää jännitystä.
Sitä huolettomuuden ja vilpittömien tunteiden aikaa.
Kaipaan sitä riemua, kun ensilumi verhosi maan ja liukurit piti heti kaivaa esiin.
Sitä aitoa iloa, kun keväällä lumet sulivat ja pääsi taas pyöräilemään.
Kaipaan sitä, kun kaikki oli niin selvää.
Heräsin aamulla, kävin koulussa, nukuin linkassa, tein läksyjä, odotin perjantaita.
Nyt päivät ovat yhtä sekavaa pötköä, vailla viikonloppuja tai lomia.
On vain tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia.
Kaipaan yhteisiä hetkiä ystävän kanssa.
Sitä kun nähtiin joka päivä ja naurettiin monta tuntia.
Päivitettiin kaikkein pienimmätkin kuulumiset tyyliin "Söin muuten eilen maksalaatikkoa ketsupin kanssa"
Repeiltiin ruokalassa ja hihiteltiin vessassa.
Kaipaan kaikkea sitä niin, että itkettää.
Silti jos saisin yhden ainoan toiveen, en toivoisi paluuta menneeseen, vaan sisältöä tämän hetkiseen elämääni, koska tiedän, että mennyt aika ei koskaan palaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti