These days are gone.

Istuin junassa ja katsoin kuinka Joensuu jäi hiljalleen taakse. Maisemat vaihtuivat tutuista tuntemattomiin. Ämppärissä soi Scandinavian Music Groupin Minne Katosivat Päivät. Junan ikkunaa pitkin valui silloin tällöin yksinäisiä vesipisaroita. Kenties ne olivat kyyneleitä, jotka tunsin sielussani mutten silmissäni. Se oli aika täydellinen tapa lähteä.
Tämä on nykyään minun elämäni, minun todellisuuteni.
Olen joskus siellä ja toisinaan täällä.
Tavarani ovat ripoteltuina kahteen eri paikkaan aivan kuin olisin vailla pysyvää kotia.
Tavallaan olenkin.
Opinko joskus käyttämään jostain muusta paikasta kuin tutusta ja turvallisesta lapsuudenkodista sanaa koti? Juurrunko joskus jonnekkin muuallekin yhtä vakaasti, niin etten koskaan haluaisi muuttaa?

Jos joku olisi pari vuotta sitten tai vaikka puolikin vuotta sitten kertonut, että minun arkipäivääni on matkustaa Joensuun ja Joutsenon, kodin ja asuntolan väliä, en olisi uskonut.
Mutta se kai tekee elämästä elämisen arvoista.
Kun koskaan ei voi tietää.