Ei vaineska, en usko että oikeesti ollaan, halusin vaan sanoo noin koska se kuulostaa hienolta. Mutta onhan se aika jännää, miten asiat tässä elämässä kuin huomaamatta muuttuu. Miten aika kuluu, vuodet kuluu ja jotenkin sitä vaan aina jättää jälkeensä jotakin.
Siitä on nyt kaksi vuotta kun pääsin ylioppilaaksi. Kaksi vuotta siitä mahtavan huikeasta päivästä, joka yllätyksellisesti päättyi itkuun, koska sen hetkinen elämäntilanne oli mitä oli. Olihan se ihan hieno päivä, nyt vaan mietin että tiedänkö tällä hetkellä tulevaisuudestani tai mistään muustakaan yhtään sen enempää kuin sillon. Tuskinpa vaan.
Se on ehkä vähän hämmentävää, miten sitä toisinaan vaan kulkee eteenpäin laput silmillä oikeesti edes tajuamatta mitä kohti on matkalla. Sitten tulee merkittäviä kohtaamisia, käänteentekeviä tapauksia, kohtalon oikkuja ja kaikki muuttuu. Elämä vaan muuttaa suuntaansa, eikä mikään enää ole koskaan niin kuin ennen.
On uskallettava ottaa riskejä, koska muuten ei täällä elämässä tule paljoa aikaan saamaan, ehkä. Tai niin ne viisaat ainakin tuntuu usein väittävän. Ja tottahan se kai on.
Mutta mikä on rakastumisen suurin riski?
...., koska aion kertoa teille totuuksia elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti