Voisin ja voisin, mutta minä se vaan loruilen.

En opi sanomaan ääneen asioita, jotka painavat mieltäni.
Pyörittelen niitä, keräilen niitä ja lopulta ne vain räjähtävät käsiin kaikki kerralla.
Siitä ei ole koskaan syntynyt mitään muuta kuin ruumiita.

En opi on jotakin sellaista jota ei koskaan saisi sanoa.
Ei saisi antaa itsensä ajatella ettei pysty tai ettei osaa, koska silloin mahdollisuudet pienenee.
Minä ainakin haluaisin oppia sanomaan ääneen aivan kaiken.

Ja ne jotka on täältä jo menneet, sua kantavat harteillaan, he suojelee sua valollaan.

Toiset herkistyvät nähdessään pieniä sormia ja pieniä varpaita, pulleita poskia ja pyöreitä naamoja.
Jotakin viatonta ja puhtoista, johon elämä ei ole vielä ehtinyt jättää jälkeään.

Minä nieleskelen itkua nähdessäni ryppyiset ja vapisevat kädet, hidastuneet askeleet ja kumaran selän.
Jotakin johon elämä on jättänyt jälkensä, mutta ei silti ole onnistunut lannistamaan silmien tuiketta tai sydämestä asti kumpuavaa aitoa naurua, hymyä ja elämäniloa.

Mitä hyödyttää?

Mitä hyödyttää
tuijottaa tähtiä,
kun sä et kuitenkaan
nää niitä?

 

 

Miksi nukkua,
jos sun käsi ei mua peitä?

  

 Eilen laskin päiviä,
tänään muutin ne tunneiksi,
huomenna jaan tunnit minuuteiksi.

 

 Mitä maailmalla on sellaista,
josta en voisi sulle kertoa?
 Mitä sormella en osaisi
selällesi piirtää?

 

 Mitä hyötyä
on sydämestä,
jos sen lyöntiä
sä et kuule?

 

  

Miksi hengittää
jos samaa ilmaa emme jaa?

Olen tullut kauas, enkä enää mahdu kartalle.

Tiedän että ruoho tarvitsee vettä kasvaakseen, että vaikeat tilanteet tekevät meistä joka kerta vain entistä vahvempia ja että nykyään ihmiset ovat aivan liian somekeskeisiä.
Tiedän että lapsia ei saa pelkästään lelliä vaan täytyy myös kasvattaa, kukat kuolevat ilman kastelua ja hampaat täytyy pestä vähintään kerran päivässä.

En tiedä mikä on ruokabravuurini, mutta osaan kuitenkin tehdä paljon muutakin kuin vain mikropuuroa.
En osaa pestä pyykkiä, mutta tiedän kuitenkin että veritahrat on huuhdottava heti muuten ne ei lähde ollenkaan.
En ymmärrä paljoakaan veroista tai muista, mutta tiedän silti että täytyy tehdä töitä ansaitakseen rahaa ja opetella säästämään.

Ja vaikka tietäisinkin kaiken tuon ja enemmän, en tiedä pärjäisinkö minä silti tässä maailmassa.

Hiljaisuus kantaa etäämmälle kuin huuto.

Hän kulkee aina valossa. Aivan kuin pahuus ei pystyisi häneen. Kukaan ei voi koskettaa häntä, koska hänen ympärillään on kupla. Hänestä huokuu sellaista sisäistä vahvuutta, jota suru ja epäonnistumiset välttelevät. Hänessä on jotain taianomaista, joka aiheuttaa muissa ihmisissä hiljaisen ja salatun kunnioituksen tunteen.
      Hän on hiukan ikäistään pienikokoisempi uskomattoman kaunis nuori tyttö. Pitkät hiukset kihartuvat hänen olkapäilleen kehystäen kauniisti lähes täydellisiä kasvoja. Ylipitkäksi kasvaneen otsatukan alta pilkistävät hiukan vinot silmät, jotka vaihtavat väriä sinisestä vihreään ja violettiin. Ne säihkyvät kuin tähdet öisellä taivaalla.
      Hänen ihonsa on täydellisen sileä ja auringon valo saa sen hohtamaan. Tyttö on aina yhtä iloinen ja hymyilevä. Kauniimpaa hymyä on vaikea löytää maan päältä. Se ulottuu suupielistä silmiin paljastaen täydellisen valkoisen hammasrivistön. On niin helppoa kuvitella hänet kukkaniitylle paljain jaloin kaunis kesämekko yllään. Kultaisissa hiuksissaan kukkasia, hymyssä aurinko, silmissä yötaivaan tähdet ja kesäinen meri.
      Hän on kuin maan päälle eksynyt enkeli tai sadusta hypännyt keijukainen. Hän on kaunein olento maan päällä. Aivan kuin hän olisi tullut toisesta ulottuvuudesta. Kaikki kadehtivat hänen äärimmäisen herkkää ja kaunista ulkomuotoaan, kuten myös hänen aitouttaan ja luonnollisuuttaan. Monet tahtoisivat olla niin kuin hän, mutta nykyään ei ole helppoa olla oma itsensä, vaan se vaatii valtavasti rohkeutta ja itsevarmuutta.
      Kukaan ei kuitenkaan tunne tyttöä, koska kukaan ei tunnu saavan häneen minkäänlaista yhteyttä. Hän elää omassa maailmassaan juuri sellaista elämää kuin haluaa. Hän ei puhu juuri koskaan, mutta silloin harvoin kun hän avaa suunsa kaikki pysähtyvät kuuntelemaan. Hänen äänensä soljuu kuin kesäinen puro ja naurunsa kuulostaa kuin tuhannet pienet tiu’ut helkkyisivät. Silloin harvoin kun hän avaa suunsa, hän lumoaa kuulijansa, eikä hän koskaan puhu jos hänellä ei oikeasti ole tärkeää sanottavaa.
      Yön hämärässä hän kulkee pitkin niittyjä. Kukat kuiskivat hänelle, kun hän koskettaa niitä. Yökaste kasaantuu hänen pitkiin tuuheisiin silmäripsiinsä. Kuu kulkee hänen kanssaan ja viileät heinät hyväilevät hänen paljaita jalkojaan. Hänellä on enemmän kuin kellään niistä, jotka kadehtivat hänen kauneuttaan. Hänellä on tehtävä. Hän ymmärtää kukkien kieltä. Puhuu puille ja kuiskii heinille. Hän on yhtä luonnon kanssa ja se on hänelle tärkeämpää kuin kauneus ja suosio.

If tomorrow never comes.

Näin tänään kaikuja jostakin, mitä olisi voinut olla.
Melkein itkettää, tämä elämä.
Nauroin siellä missä muut kai pyyhkivät kyyneliään, enkä tiedä miksi.
Lime-sitruuna sorbetti tuntui kirpeältä kielellä, ilma oli lempeä iholla.
Hetken sain olla irrallaan todellisuudesta, kaikesta siitä ahdistavasta.
Ihan hetken sain kuvitella ettei huomista ehkä koskaan tulisikaan.

Mä en tiedä mitä haluan, vaan kukapa tietäisi.

Tuntuu etten riitä, etten millään täytä sitä muottia joka on minua varten varattu.
Minä putoan, minä kaadun, yhä uudelleen.
Enkä tiedä mistä minä saan voimaa nousta.

Minä murenen sisältä hiljalleen.
Aiheutan huolta ja murhetta.

Miksen minä vain voisi olla onnellinen ja näkymätön.
Eläisin omassa maailmassani juuri sellaista elämää kuin haluaisin.

Mutta kun en minä edes tiedä mitä minä elämältäni haluan.