Ihana juttu.

Ihana juttu on se, että mulla on huomenna enkun preli + kurssikoe, enkä oo lukenu siis yhtään. Ja kun tietää miun englannintaidot, niin enhän mie osaa yhtään mitään jos en lue.Ihana juttu on se, että kirjotin tänään siis aivan mahtavan äikän esseen aiheesta: Metsästys. Opettajakin kahto vaan vähä, et no jopa on taas aiheen valinnu.
Oikeestaan kaikki asiat elämässä vois olla ihania, kun vaan ajattelis ne siltä kannalta.
Ai niin kävin eilen opolla. Meidän keskustelu meni jotenkin näin:
Opo: Mitä sie haluisit tehä lukion jälkeen? Vastaus: en tiiä.
Opo: No kiinnostaako mikä näistä aloista sinnuu? Vastaus: en tiiä.
Opo: No missä sie näät ittes asumassa vuoden päästä? Vastaus: en tiiä.
Että silleen niin, sain taas kerran todeta, että en tiiä mistään mitään.
Mutta eihän se silleen haittaa, koska onhan se tavallaan aika ihana juttu.
http://www.youtube.com/watch?v=Xp-6GFFBVw8

Eksyksissä.

Miten ihmisellä voikin olla niin kaikinpuolin eksyny olo. Oon eksyny tähän maailmaan, eksyny omaan elämääni. En tiiä mitä mieltä oon kaikista asioista, joista vaan vois olla jotain mieltä. Tuntuu ihan ku kaikki mielipiteet ois toisten. Teen aina niinku ajattelen, et muut haluis miun tekevän. Ajattelen kai vähän liikaa muita. Tai siis vähän enemmänkin vähän. Lisäks oon kai liian kiltti, koska en tiiä mitään vaikeempaa ku sanoo ei. Vihaan sitä, et joskus vaan en voi sanoo muuta ku et ei, se ei käy. Tai ei, se ei vaan mee niin. En haluis koskaan aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. Mutta toisaalta on se toinen minä, joka ei pelkää sanoo ääneen missä mennään. Joskus vihaan aika paljon sitä puolta itessäni, koska se on vaan pinnallinen minä. Syvällinen minä jää vaan joskus pinnallisen jalkoihin ja kuuntelee kauhistuneena mitä sieltä suusta taas pääsee ulos. En haluis olla sellanen, mutta kun joskus se pinnallinen minä vaan ottaa vallan. Sillon sille ei kyllä voi yhtään mitään. Saatan sanoo aika pahojakin asioita ja kadun sit myöhemmin et koskaan ees avasin suuni.
Mistä voin tietää, oonko sellanen kiltti ja ihana ihminen vai sellanen kauhee, joka aina vaan loukkaa muita. Ne on kaks niin erilaista ominaisuutta, et ei niitä voi yhdistää. Mennään äärilaidasta toiseen. Mistä voin tietää kumpi on oikee minä. Missä on se oikee minä ja mistä mie löydän sen.
Saatiin tänään abihupparit! Aika mukavaa, ku nyt jää tämmönenkin muisto tästä lukio ajasta. Ootan niin innolla jo abiristeilyy ja sit voin ottaa tän hupparin sinne mukaan. Ilmeisesti aika moni meistä abeista on tosiaan väsyneitä tähän opiskeluun, ku tänään jo opettajakin sano et me näytetään aina ihan siltä et loppuspa tää jo. Näytetään kuulemma niin ahdistuneilta, apaattisilta ja väsyneiltä verrattuna viime vuoden poikavoittoseen abiryhmään. Onko se sitten jotenki yleisempää naisille hermoilla, vaikka toisaalta  sehän riippuu ihan vaan ihmistyypistä eikä mistään sukupuolesta. Toisaalta on kyllä ihanaa ku koulu loppuu, mut sittenhä mie vasta eksyksissä oonkin. Ei oo enää kouluukaan mihin mennä. Mitä mie oikein teen kaikki päivät?  Luen tietysti pääsykokeisiin, jos tietäsin ees mihin oon hakemassa. Mie en tiiä oikeesti yhtään mitään miun elämästä. En menneisyydestä, en tästä hetkestä, enkä tulevaisuudesta. Miten mie voin elää elämää, josta en ees tiiä mitään. Voisko joku nyt tulla käsikirjottamaan tätä, niin pääsisin joskus johonkin tulokseen tässä elämässäni, kiitos.
Joskus oon näköjään kirjottanu runonkin aiheesta. Tosin ehkä vähän erilaisesta eksymisestä. Siitä, kun ei oikein tiiä mitä tuntee, tai mitä pitäs tuntee, tai mitä haluis tuntee. Oon kirjottanu tän jo aika monta vuotta sitten, mutta aika hyvin oon kiteyttäny asian ytimen. Vaikka ite sanonkin.

Eksyksissä
Eksynyt ilmeesi saa voimaan pahoin.
Eksynyt katseesi ei tiedä mihin katsoa.
Kätesi vaeltavat eksyneinä hiuksissani.
Sormesi kutittavat korvanlehteäni.
Huulesi eksyvät huulilleni.
Kaikki muu katoaa.
Olemme eksyksissä omassa elämässämme.
Omissa ajatuksissamme.
Omien tunteidemme kanssa.
On ihanaa olla eksyksissä sinun kanssasi

Carpe Diem.

Eilinen ei ehkä ollu miun paras päivä. Tuli aika negatiivista tekstii tännekkin. Mulla on aina kerran kuussa tuollanen oikein kunnon masispäivä, mut sehän tarkottaa, et nyt oon sitte taas kuukauden positiivisella mielellä. Mutta tasapainoksi eiliselle mietin tästä päivästä vaan ne positiiviset jutut. Jos totta puhutaan niin tää päivä oli kyllä aika huono. Aamulla ei ollu ensimmäinen tuntikaan kerinny alkaa, ku tuntu jo et haluisin pois ja et en jaksa koko päivää. Sit kaks viimestä tuntii sattu mahaan niin kauheesti, et en pystyny yhtään keskittyy. Tärisin vaan ihan kauheesti. Otin särkylääkkeen, mut kun ei se ihan heti alkanu vaikuttaa. Mutta se oli aika ihanaa, ku pääs linkkaan ja sai nukkuu. Sit ku heräsin niin mahaan ei koskenu yhtään enää ja oli ihanan pirtee ja rauhallinen olo. Ihanaa oli myös, kun sai juoda kahvii ja syödä kääretorttuu. Niin ja kun kävin lenkillä niin ulkona oli ihanan kirpee pakkanen ja aivan älyttömän kaunis tähtitaivas. Hanki kimalteli ihanasti. Vaikka posket jäätykin niin ei haitannu yhtään. Mitähän muuta plussaa tässä päivässä ois ollu, no oli koulussakin siinä välissä ihan kivaa. Sain äikän tekstitaidosta 4 pistettä ja ruotsin luetun avoista sain melkein kaikista 2 pistettä. Ruotsin koe ei kyllä menny ihan niin putkeen, mutta toisaalta.. Ei kaikki voi aina mennä.Elämä on oikeesti ihan liian lyhyt murehtimiseen. Pitäs aina muistaa elää täysillä ja nauttii jokaisesta hetkestä. Meillä on vaan yks elämä, sitä ei saa tuhlata. No joo, tottakai huonotkin päivät kuuluu elämään. Jos koskaan ei ois huonoja päiviä, ei enää tietäs olevansa onnellinen. Joskus on vaan niin vaikeeta muistaa iloita pienistä asioista, kun tuntuu et kaikki menee pieleen. Eilen oli kyllä oikeesti sellanen päivä. Kaikki pienimmätkin asiat tuntu niin isoilta ja ylitsepääsemättömiltä. Onneks kuitenkin tiiän, et se olo menee ohi ja seuraava päivä on jo parempi.
Elämä on aika ihanaa, kun siitä vaan osaa nauttii ja siihen osaa suhtautuu oikein. Ei kaiken aina tarvii olla niin vakavaa. Pitää vaan tarttuu hetkeen ja elää täysillä!
http://www.youtube.com/watch?v=sqNJtjtIeGw

Wake up and smell the coffee.

Miks tulee aina hillitön tarve kertoo jollekkin, jos ei saa illalla unta. Siinä sängyssä pyöriessä ja unta odotellessa, tulee aina sellanen olo, et oispa joku jolle laittaa viestii ja kertoo et minnuu ei nukuta. Varmasti jossain ois joku toinenkin uneton, enkä oo ainut. Tiiän myös et se johtuu kahvista, et en saa unta. Miun ei pitäs illalla juoda, mut en voi luopuu siitä nautinnosta. Ja siksipä kärsinkin vaan sitten ihan omaa tyhmyyttäni. Miks kaikki ärsyttävät tavat on niin paljon helpompaa tunnistaa kaverista ku itestään, vaikka ite käyttäytys ihan samalla tavalla? Sitä vaan jotenkin on helpompaa paheksuu, sitä miten kaveri hoitaa asiansa, kun miten ite tekee. Mie muutenkin aina annan itelleni kaikki puutteeni anteeks, ajattelen vaan et no mie nyt oon vähä tällänen, minkäs sille voi. Mut sitten ku joku kaveri on siinä asiassa samanlainen ku mie, niin en voi tajuta, et miks kaikesta pitää tehä niin vaikeeta. Ehkä vähän niinkun epäreiluu toimintaa. Helppohan se on kaverille saarnata miten asiat pitäs tehä, ku ei itekään osaa sen paremmin niitä hoitaa.
Mie oon kai aika streessantunu, siis oikeesti. Nyt on jotenkin ihan tosi hankala vaihe elämässä. Tuntuu et kaikki muuttuu, tulee ihan liikaa muutoksia kerralla. Koulu loppuu ja lapsuus loppuu ja tuntuu vaan et mikään ei oo enää niinku ennen. Mummokaan ei tunnu enää mummolta. Kyllä se nyt sentään miut vielä tuntee, mut välillä pelottaa, ku se ei yhtään tiiä missä on ja muutenki. Ei se enää oo se sama mummo, jonka sylissä oli turvallista ja joka tuli viereen nukkumaan, jos pelotti. Mummo vaan oli siinä, laulo lauluja ja silitti hiuksia, odotti et nukahan. Muutenki nykyään tuntuu, et kaikesta pitää selvitä yksin. Ei voi enää mennä äitin syliin itkemään jos johonkin koskee. Tai ei voi yöllä mennä äitin viereen nukkumaan, jos pelottaa.
Huolet on niin paljon isompia, niin isoja, et ei niistä uskalla kertoo kellekään. Ne pitää vaan pitää piilossa, niitä pitää vaalii. Niitä ei voi kertoo kellekään, koska se ei ois reiluu ketään kohtaan. Ei ois kovin reiluu kaataa sellasia asioita kenenkään toisen niskaan. Ja silti samalla tuntuu vaan, et voi kun sais sanottuu kaiken. Voi kun pystys kertomaan jollekkin. Mutta ne asiat on hautautunu niin syvälle jonnekkin, ne on lähellä ja silti kaukana. Niistä ei oikein saa otetta. Ei tiiä mistä alkas purkamaan. Ei tiiä mistä alottas kertomisen. Sitä vaan yrittää löytää sen kaiken kauneimman tavan kertoo, niin että se ei ois niin kauheeta kuultavaa ja samalla tietää, et sanopa sen miten tahansa niin ei siitä arkipäivästä noin vaan tehä. Ja mulle se on silti arkipäivää, on ollu jo liian monta vuotta.
Voihan synkät päivät. Ei tuu nyt kovin ilosia ajatuksia. Minnuu väsyttää ihan kamalasti ja pitäs lukee enkun verbejä ja tehä ruotsin luettuja ja tänään saatiin yhet enkun kuuntelut takas ja olin saanu 20 pistettä. Miten mie ikinä pääsen enkun kirjotukset läpi?
Miks tää on näitä päiviä, ku kaikki tuntuu niin kamalalta?
Miks mie en vaan vois olla fiksu ja älykäs, sellanen joka osaa englantii tuosta noin vaan?
Miks mie oon tämmönen?
Niin sekin vielä, et joskus tuntuu et en ees tiiä oikeesti kuka oon. Millanen ihminen oon, tai millanen miun pitäs olla. Millanen haluisin olla. En tiiä mistä tuun, tai minne oon menossa. En tiiä missä tällä hetkellä oon. Tai missä miun pitäs olla. En tiiä miten miun pitäs olla ja mitä miun pitäs tehä. En tiiä mitä kaikki multa odottaa ja miten paljon se on ristiriidassa sen kanssa mitä oon. Enkä tiiä missä haluisin olla, miten haluisin olla ja mitä haluisin tehä. En tiiä mitään,. enkä osaa mitään, enkä jaksa mitään.
Joskus vaan toivosin, et oisin paljon vahvempi. Et pystysin auttamaan. Et pystysin vaan tekemään kaiken paremmaks. Mutta ei miusta oo siihen. Mie en vaan pysty siihen. Eikä miun oikeesti ees tarvii. Ei se oo miun tehtävä. Mut silti haluisin. Toivosin vaan, et kaikki ois niinku ennen. Et asiat ois hyvin. En kai koskaan oo ees myöntäny itelleni miten väsyny oikeesti oon tähän. Miten raskasta tää on mulle. Kukaan ei koskaan oo kysyny miten mie jaksan, miten mie pärjään. Mutta jos totta puhutaan, niin joskus tuntuu et en jaksa enää päivääkään. Mut silti en saa mitään aikaseks, en saa asioita muuttumaan paremmaks. Sama meno jatkuu päivästä toiseen.
Nyt on kyllä parasta lopettaa tää. Tän merkinnän opetus ainaki oli se et ei tässä ollu mitään opetusta. Tää oli vaa tällänen.
http://www.youtube.com/watch?v=TuhZOqz8MD4&feature=related

In my dreams

Ois ihanaa kirjottaa tätä blogii, jos mulla vaan ois aikaa. Nykyään vaan tuntuu et ei mulla riitä aika mihinkään ylimääräseen. On vaan yks asia, joka kattaa koko elämän: lukio. Voi vaan kuvitella miten tyhjä olo on, kun se loppuu. Tänään tuli taas yks ymmärryksen hetki siitä miten lopussa kaikki on. Koeviikko alkaa jo parin viikon päästä ja meillähän on siinä vaan preliminäärit kaikista aineista. Vähän niinku pikkukirjotukset. Sitten on jo yo-kuuntelut ja äikän tekstitaito ja abishow ja abiristeily. Ehkei sitä koskaan tajuu kokonaan, et lukio aika on ohi. Toisaalta ja toisaalta. Tälläkin asialla on kaks puolta. Ihanaa mennä eteenpäin ja saada uusia haasteita, mutta sitten myös pelottaa ku kaikki entinen ja turvallinen vaihtuu johonkin uuteen ja tuntemattomaan.
Tää on ollu aika suhteellisen rankkaa aikaa, mutta kerranhan sitä vaan päästään ylioppilaiks. Niinpä, Maikin mietteet ei nyt kyllä oo kovin monipuolisia. Ei enää edes ehi ajattelemaan muuta ku, niin no täähän se miun koko elämä tällä hetkellä on, lukio. Mitäpä sitä ihminen muuta elämältä vois toivoo.
Ois aika siistii jos tietäs mihin haluis opiskelemaan tai mihin ammattiin haluis opiskella. Ois sellanen päämäärä, jota kohti mennä. Mutta kun ei oikein oo semmosta ja siks tuntuu niin ajelehtivalta koko olo. Hankala ilman mitään päämäärää vaan yrittää suunnistaa eteenpäin ja oikeestaan ilman karttaakin. En tiiä yhtään mihin oon menossa. Silti vaan eteenpäin on kuljettava. Sit vaan katon joskus mistä löydän itteni. Ehkä mie vielä joskus tiiän sen mitä kohti mie haluun kulkee. Sitten voin pyrkii sitä kohti, mutta nyt en kyllä voi kun ajelehtii ja kattoo mihin se vie. Kohti uusia seikkailuja ja uusia tuulia. Sitä jotenkin aina ajattelee, että nyt alkaa uus ja parempi elämä ku vuosi vaihtuu. Nyt alotan kaiken alusta ja unohan vanhat tyhmät asiat. Mutta kun eihän se ihmisen mieli vaan niin toimi. Psykologian kirjotuksissakin kirjotin, että miten ihminen voi yrittää unohtaa asioita, joita se ei haluis miettii, mut oikeesti se vaan aiheuttaa ihmiselle ahdistusta ja sit ne asiat jää vaivaamaan jos niitä ei käsittele. Joskus vaan tuntuu siltä, että ei se niiden miettiminenkään auta yhtään mitään. Mutta kun niitä vaan käsittelee tarpeeks, niin kai ne siitä pienenee ajan myötä.
Vuosi 2012 kuulostaa aika hienolta. Paljon kivemmalta ku 2011. On aika kivaa kirjottaa ylioppilaaks vuonna 2012. Vähän kyllä myös pelottaa. Mutta sehän kuuluu asiaan. Seikkailut ja jännitys kuuluu miun uuteen vuoteen! :)
Eels on vaan oikeesti aika parhautta, tykkään!
http://www.youtube.com/watch?v=qoqZOR9DTi4

2012

Mie en ehkä ihan ymmärrä ihmisten älytöntä haluu rueta lupailemaan vaikka mitä, kun vuosi vaihtuu. Onhan siinä aina oma taikansa kun vuosi vaihtuu, mutta en tiiä onko sen lupauksen pitäminen sen helpompaa, kun jos sen tekis esim. keskellä kesää.
Niin vaan tuli 2012. Muutosten vuosi. Niin monet asiat tulee olemaan vuoden lopussa eri tavalla. Vaikka sitten ihan tahtomattani, mut ne muuttuu. En oo enää lukiolainen. Ainaki toivottavasti olen ylioppilas. En tiiä asunko enää kotona, missä oon koulussa. Vai oonko ees suomessa. Ehkäpä oonkin kiertämässä tätä suurta maapalloo, josta oon nähny vasta murto-osan.
Aika haikeet fiilikset tuli ku suunniteltiin abishowta koulussa. Se on meidän luokan viimenen yhteinen projekti. Nyt ehkä ymmärrän miks sellanen tehdään. Kukapa ei haluis vielä viimesen kerran pitää hauskaa yhessä ja nauraa ihanien luokkakavereiden kanssa. Okei, sen jälkeen on vielä abiristeily, mutta siis silleen viimenen yhteinen projekti. Oli ainaki tosi mukavaa suunnitella meijän showta, toivottavasti siitä tulee oikeesti sit niin hyvä.
Niin ja apua, miks mie pukeudun penkkareissa? :o