Eksyksissä.

Miten ihmisellä voikin olla niin kaikinpuolin eksyny olo. Oon eksyny tähän maailmaan, eksyny omaan elämääni. En tiiä mitä mieltä oon kaikista asioista, joista vaan vois olla jotain mieltä. Tuntuu ihan ku kaikki mielipiteet ois toisten. Teen aina niinku ajattelen, et muut haluis miun tekevän. Ajattelen kai vähän liikaa muita. Tai siis vähän enemmänkin vähän. Lisäks oon kai liian kiltti, koska en tiiä mitään vaikeempaa ku sanoo ei. Vihaan sitä, et joskus vaan en voi sanoo muuta ku et ei, se ei käy. Tai ei, se ei vaan mee niin. En haluis koskaan aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. Mutta toisaalta on se toinen minä, joka ei pelkää sanoo ääneen missä mennään. Joskus vihaan aika paljon sitä puolta itessäni, koska se on vaan pinnallinen minä. Syvällinen minä jää vaan joskus pinnallisen jalkoihin ja kuuntelee kauhistuneena mitä sieltä suusta taas pääsee ulos. En haluis olla sellanen, mutta kun joskus se pinnallinen minä vaan ottaa vallan. Sillon sille ei kyllä voi yhtään mitään. Saatan sanoo aika pahojakin asioita ja kadun sit myöhemmin et koskaan ees avasin suuni.
Mistä voin tietää, oonko sellanen kiltti ja ihana ihminen vai sellanen kauhee, joka aina vaan loukkaa muita. Ne on kaks niin erilaista ominaisuutta, et ei niitä voi yhdistää. Mennään äärilaidasta toiseen. Mistä voin tietää kumpi on oikee minä. Missä on se oikee minä ja mistä mie löydän sen.
Saatiin tänään abihupparit! Aika mukavaa, ku nyt jää tämmönenkin muisto tästä lukio ajasta. Ootan niin innolla jo abiristeilyy ja sit voin ottaa tän hupparin sinne mukaan. Ilmeisesti aika moni meistä abeista on tosiaan väsyneitä tähän opiskeluun, ku tänään jo opettajakin sano et me näytetään aina ihan siltä et loppuspa tää jo. Näytetään kuulemma niin ahdistuneilta, apaattisilta ja väsyneiltä verrattuna viime vuoden poikavoittoseen abiryhmään. Onko se sitten jotenki yleisempää naisille hermoilla, vaikka toisaalta  sehän riippuu ihan vaan ihmistyypistä eikä mistään sukupuolesta. Toisaalta on kyllä ihanaa ku koulu loppuu, mut sittenhä mie vasta eksyksissä oonkin. Ei oo enää kouluukaan mihin mennä. Mitä mie oikein teen kaikki päivät?  Luen tietysti pääsykokeisiin, jos tietäsin ees mihin oon hakemassa. Mie en tiiä oikeesti yhtään mitään miun elämästä. En menneisyydestä, en tästä hetkestä, enkä tulevaisuudesta. Miten mie voin elää elämää, josta en ees tiiä mitään. Voisko joku nyt tulla käsikirjottamaan tätä, niin pääsisin joskus johonkin tulokseen tässä elämässäni, kiitos.
Joskus oon näköjään kirjottanu runonkin aiheesta. Tosin ehkä vähän erilaisesta eksymisestä. Siitä, kun ei oikein tiiä mitä tuntee, tai mitä pitäs tuntee, tai mitä haluis tuntee. Oon kirjottanu tän jo aika monta vuotta sitten, mutta aika hyvin oon kiteyttäny asian ytimen. Vaikka ite sanonkin.

Eksyksissä
Eksynyt ilmeesi saa voimaan pahoin.
Eksynyt katseesi ei tiedä mihin katsoa.
Kätesi vaeltavat eksyneinä hiuksissani.
Sormesi kutittavat korvanlehteäni.
Huulesi eksyvät huulilleni.
Kaikki muu katoaa.
Olemme eksyksissä omassa elämässämme.
Omissa ajatuksissamme.
Omien tunteidemme kanssa.
On ihanaa olla eksyksissä sinun kanssasi