Mene edeltä kyllä se jää kantaa.

En oikein osaa kirjoittaa mitään, en oikein tiedä mitä voisin sanoa.

Maanantai-iltana kuuntelin Eppuja livenä Lieksassa, perjantaina on viimeinen työpäivä, viikonloppuna pitäisi tehdä jonkinlainen muutto paikasta A paikkaan B, ensi viikolla alkaa koulu.

Elämä liikkuu ja kaikki muuttuu.

Ehkä jo ensi viikolla pääsen elämäni ensimmäistä kertaa rullaluistelemaan.

Pitäisi mennä nukkumaan, tykkään Epuista hurjan paljon livenä ja muutenkin, huominen tulee liian äkkiä enkä minä ehdi.

Avain.

Nyt minulla vihdoin on avain.
Avain, joka avaa oven tulevaisuuteen, minun tulevaisuuteeni.
Se tekee rajan olevan ja tulevan välille.
Lopettaa jotakin sellaista joka on ollut aina, ja aloittaa jotakin joka on vasta alussa.
Se avain tulee olemaan yksi elämäni tärkeimmistä tavaroista elokuun alusta lähtien.

Jossain ehkä on joku toinen uneton, jäänyt tänne muiden jälkeen.

Aamuisin kirjasto humisee, niin kuin rakennukset tekevät syksyisin. Ääni tuo mieleen ne koleat aamut, jolloin maa on kuurassa ja ilmassa tuoksuu syksy. Aamut, jolloin täytyy ensimmäistä kertaa pukea takki päälleen jottei paleltuisi. Se on syksyn ääni, päättymisen ja luopumisen ääni. Toistaiseksi peitän sen musiikilla, jotten kuulisi. En vielä. Ehdin myöhemminkin.

Sujautin jalkaani ihanat oranssit villasukkani, ulkona hämärtää.
En kai nuku tänäkään yönä, en yhtään sen enempää.

Kuka riemun löytää, sen pitäköön.

Mietin miksei minua ole kastettu Olgaksi, tai miksi se ei voisi olla edes toinen nimeni että voisin käyttää sitä kutsumanimenäni. Nimeni on kaikkea muuta kuin mitään Olgaan viittaavaa ja minä kun kuulemma olen ihan Olgan näköinen.
Nauroin ääneen, kun tajusin ensimmäistä kertaa että polkupyörän tukijalka (en tosiaan tiedä mikä sen oikea nimi on) tosiaan on pyörässä kiinni silloinkin kun sillä poljetaan. Siis totta kai se on, mutta nyt vasta ajattelin asiaa ja tajusin miten tyhmältä se näyttääkään.
Kävin kaupoissa alennuksienalennuksia tutkimassa ja päädyin ostamaan normaalihintaisia vaatteita. Niin käy aina. En tiedä mitä hyötyä on alennusmyynneistä, kun ne hienoimmat vaatteet maksavat silti aina liikaa.

Vihdoinkin ostin nämä ihanuudet, joista olen jo kauemman aikaa haaveillut. Ne on niin ihanan ihanat!
(Only, 49,95e)

Mun sydäntäni aina joskus särkee, kun joku pieni asia mua muistuttaa.

Elämä koostuu hetkistä, eletyistä.
Ei niistä joita ei koskaan ollutkaan, ei niistä joista niin moni ihminen tuntuu elävän.
Tai ainakin minä, ainakin joskus.
Olen vähentänyt sitä, mistä olen ylpeä.

Oli helppoa sanoa "en pysty tähän".
Helppoa ajatella, että kokonaan ilman on parempi kuin saada pieniä paloja silloin tällöin.
Niin vaikeaa, niin kamalan vaikeaa, elää nyt kun mitään ei enää ole.
Sydän on mustelmilla ja toisinaan sitä särkee, niin paljon.

 

Poissa....

Lopullisesti...

Sun kätes etsii kättä, haparoiden pimeää, ja minä niin kuin pelkäämättä autan sua löytämään.

Onnea oli,

kädessä toisen käsi,

iholla niin hellä kosketus ettei ole toista.

 

Makasin siinä, aivan hiljaa, silmät kiinni, hymyilin.

Radiossa alkoi soida Aerosmithin I don't wanna miss a thing.

Se oli hetkenä lähes täydellinen.

 

 

On hetket kaikki lainaa.

Tunnen kuinka pehmeä nurmikko hyväilee paljaita jalkojani.

Tunnen kuinka viileä tuuli kutittaa poskeani.

Kesän lämpö ja lempeys ovat kohta enää vain muisto.

 

Kuulen kuinka joutsenet huutavat hyvästejään.

Kuulen kuinka sadepisarat ropisevat peltikattoon.

Niiden sointi on kuin hiljaista, unettavaa musiikkia.

 

Näen kuinka pienet ekaluokkalaiset tarpovat kouluun loskassa ja viimassa.

Ne tuntevat aitoa iloa, ne nauttivat joka hetkestä.

Edes kylmä syystuuli, joka kohmettaa kasvot, ei saa niitä masentumaan.

 

Olisinpa itsekin vielä pieni.

Olisinpa vasta alussa.

Voisin iloita elämän pienistä asioista.

Ensilumen sadettua laskisin pulkkamäkeä pikkukivien raapiessa pulkan pohjaa.

 

Huomaan elämän lipuvan ohitseni.

Huomaan, kuinka kaikki kääntyy hiljalleen kohti syksyä, kohti loppua.

Silti tämä ei vielä ole ohi.

Minä tunnen yhä.

Tänään tiedät mitä vapaus tarkoittaa.

"Mikä sinusta tulee isona?", minulta kysyttiin tänään.

Hämmennyin, koska mistä minä voin tietää.
Milloin sitä oikein on iso, jos vielä kaksikymppisenäkin saa ravintolassa syödä lastenaterian hinnalla?
Milloin on iso, milloin on siis lakannut kasvamasta?
Eikös kasvu tavallaan ole jatkuvaa, ainakin henkinen.
Ihminen muuttuu läpi elämänsä, joten milloin sitä oikein on valmis, tullut joksikin.
Sittenkö kun on valmistunut ammattiin, sittenkö kun on löytänyt sisäisen mielenrauhan, sittenkö kun oppii rakastamaan itseään ja sitä kautta muita ihmisiä.
Maailma on täynnä hämmentäviä kysymyksiä.

"Ihminen", minä vastasin.

Auta mua, hukun vaikka uin.

En ole tavannut hymyä sitten kotiin paluun.
Hyviä asioita täytyy etsimällä etsiä, eikä niitä silti tunnu juurikaan löytyvän.
Tuntuu kuin sisällä olisi musta aukko, joka imee itseensä kaiken elinvoiman.
Yritän täyttää tyhjyyttä, syön, haalin elämääni uusia ihmisiä joihin lopulta tuskastun, kuuntelen musiikkia, katson ohjelmia jotka olen jo nähnyt, teen mitä vain etten ajattelisi.

Mustassa Kimi Räikkönen hupparissa, josta olen hyvinhyvin ylpeä, sekä legginseissä on edelleen kissankarvoja muistona Kuusamosta.
Pöydälle on näköjään hautautunut paperi, jonka ylälaitaan on kirjoitettu turkoosein kirjaimin "THINGS TO DO".
En ole keksinyt yhtäkään.
Paperin alalaitaan on mustekynä käynyt kirjoittamassa "HELP".
Mitä se sitten ikinä tarkoittaneekaan.

Joensuu-Oulu-Kuusamo-Joensuu

Olen ajanut pyörällä Oulussa ja tuntenut itseni melkein paikalliseksi.
Haistelin merituulta ja ihastelin Oulun vihreyttä ja vehreyttä, pidän siitä kaupungista.
Kävelin minulle uusia katuja, enkä nähnyt tuttuja kasvoja.
Olin Kuusamossa kaksi yötä, näkemättä koko aikana yhden yhtä itikkaa, tai no sen yhden.
Autolla ajaessa väisteltiin poroja, kerran tietä ylitti myös lintuperhe.
Autolla ajoa, autossa nukkumista, monia huoltoasemia, iloisia jälleennäkemisiä, halauksia ja hymyjä.
Kotona odotti pehmoinen Popi ja pöydällä jännittävä paketti.
Toisinaan on hyvä lähteä, että voi sitten taas palata.

Nallikari

Toripolliisi Oulussa.

Munkkikahvit Rukalla.

Kynsilakat tällä hetkellä.

Mikko-kettu Kuusamon suurpetokeskuksessa.

Voiko tuntea omansa joukosta muiden, tuhansista tunnistaa?

Painavia sanoja ei kannata lausua ääneen, ei jos ei ole varma että pystyy ne lunastamaan.
Hiljaa mielessäni mietin niitä, vaalin ja vannon, ääneen en enää sano.

Tiedän vuoden taas vierähtäneen, kun pöytään on leivottu mansikkakku.
20 kuviteltua kynttilää, joista jokaisen puhallan sammuksiin, viimeinen palamaan jäänyt on toivomus.
Mansikkakakusta sen tiedän, tunteistani en.
Ne kun eivät ole muuttuneet, eivät sitten yhtään, pohjimmiltaan aina samat.
Unissa ja mielessä, yhä vain samat kasvot, hän.

Sommaren är kort.

Lähden kohta, ja tunnen sen jo kihelmöivänä, kuplivana ilona ihoni alla.

Kun lähden,

en muista että aika kulkee,

en muista että jokainen meistä vanhenee,

en muista sitäkään että jossain odottaa loman loppu.

En muista että kesä loppuu,

lehdet leijailevat peittäen maan keltaiseen,

kukat kuihtuvat,

linnut lähtevät.

Nyt lähden minä,

ja kesä jää.

Luulin löytäneeni jotain.

Mikä on vikana, minussa.

Maailmassa on ihmisiä, monenlaisia.

Pitkiä, lyhyitä, pieniä, isoja.

On iloisia, surullisia, optimisteja, pessimistejä.

Kahta samanlaista ei löydy, ei täydellistä kopiota.

Aina joku valitaan, joku muu.

Mikä on siis vikana, minussa?