Aamuisin kirjasto humisee, niin kuin rakennukset tekevät syksyisin. Ääni tuo mieleen ne koleat aamut, jolloin maa on kuurassa ja ilmassa tuoksuu syksy. Aamut, jolloin täytyy ensimmäistä kertaa pukea takki päälleen jottei paleltuisi. Se on syksyn ääni, päättymisen ja luopumisen ääni. Toistaiseksi peitän sen musiikilla, jotten kuulisi. En vielä. Ehdin myöhemminkin.
Sujautin jalkaani ihanat oranssit villasukkani, ulkona hämärtää.
En kai nuku tänäkään yönä, en yhtään sen enempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti