Can I handle the seasons of my life?

Kulunut vuosi on ollut kuin pitkiksi kiemurrelleet hiukseni.
Iloja ja suruja kietoutuneena toisiinsa, valoa ja varjoja.
Paljon kauniita hetkiä, karkailleita ajatuksia jotka sojottavat kuin lettini liian lyhyet hiukset.
Se on ollut itsestäni oppimista, elämän tajuamista, yhtä kaikki suurta kasvua.

Ja niin elämä, koko maailma jatkaa kulkuaan, aivan kuin hiukseni jatkavat kasvamistaan hitaasti mutta sinnikkäästi.
Ehkä jonain päivänä huomaan: niin minusta tuli se joksi olin ollut tulossa.

Ylpeä sydän

Jos olisin viisaampi,
ja sydämeltäni nöyrempi,
jos ajattelisin aina selkeästi,
heräisin aikaisin.

 Heräisin aikaisin,
ostaisin ruusun ja toisenkin,
ja sylini olisi lämmin,
niin kuin vielä eilen.

 

 Jos olisin sievempi,
ja luonteeltani säyseämpi,
jos ajattelisin muista lempeämmin,
heräisin aikaisin.

 Heräisin aikaisin,
kampaisin tukkani hienommin,
ja hymyni olisi lämmin,
niin kuin vielä eilen.

 

 Olen sydämeltäni ylpeä hölmöläinen,
sydämeltäni ylpeä hölmöläinen,
sydämeltäni ylpeä hölmöläinen,
enkä osaa lopettaa.

 

 1-2-3 sydäntä särkyy,
vielä löytyy se joka ehjänä säilyy,
ehdin myöhemmin viettää aamuni,
jonkun kylkiluuhun kasvaneena.

 

Kun herään laivat on lähteneet,
kortti kuivuu ja junia ei mee,
laiturilta tuuli vie,
pois nekin jotka ei kelvanneet.

 

Olemassaolon harha, sen sietämätön keveys

Meillä on tarve olla olemassa, enemmän kuin vain salaisissa päiväunissa.

Niin me huudamme lujempaa, saadaksemme äänemme kuulumaan, niin kauan me huudamme että joku meille vastaisi.

Eikä kukaan vastaa, kukaan ei vastaa.

Vain metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan.

 

 

I just want you to know, I'm tired of missing you

Olen kadottanut itsestäni jotain ihan käsittämättömän tärkeätä näihin viime vuosiin. Se on tallautunut muutoksien, katkeruuden, pelkojen ja yksinäisyyden tunteen jalkoihin. Nimittäin positiivisuus.
Luin äsken postauksiani viime joululta, eivätkä ne tosiaan olleet mitään ilon ja hymyn juhlaa.
Päätinkin, että minun täytyy löytää se positiivisuus taas elämääni. Ihminen voi oikeasti vaikuttaa mielialaansa ja siihen miten elämän kokee. Jos keskittyy vain kaikkeen huonoon, negatiiviset asiat korostuvat elämässä.
Haastan itseni, ja miksi en myös teitä muita jotka koette katsovanne maailmaa liian negatiivisin silmin, edes Tammikuun ajan löytämään jokaisesta päivästä ainakin sen yhden hyvän asian. Pikkuhiljaa ajatusmaailma muuttuu automaattisesti positiivisempaan suuntaan ja hyviä asioita alkaa löytää ympäriltään entistä enemmän. 

Positiivista tulevaa vuotta meille kaikille toivoen, jatkan suklaan syömistä ja mielihyvähormoonien varastoimista itseeni.

The days and the nights all feel the same

Niin monena peräkkäisenä päivänä on taivaalla ollut ihka oikea aurinko.
Tässähän aivan tulee juovuksiin, kaikkien niiden harmaiden kuukausien jälkeen tällaisesta auringon määrästä.
Pikkuhiljaa se ujuttaa valollaan energiaa pimeyden lannistamaan mieleen, tuo eloa ja valoa kasvoilla vilahteleviin hymyihin.

Olenko minä hukannut päiviä, vai elänyt nauttien rauhasta ja hiljaisuudesta?
Olenko minä ollut olemassa tänä jouluna?
Olenko tarttunut yhtään mihinkään, vai päästänyt kaiken liukumaan sormieni välistä tyhjyyteen?

A thousand years go by, but love don't die

Mitä elämälläni tekisin.

Täytyisi kulkea paikasta A paikkaan B.

Tämä lienee se A, mutta missä olisi B.

 

Olen ajatellut paljon,

olen vain istunut ja tuijottanut eteeni,

olen ollut jossain muualla.

 

Tunnen itseni niin pieneksi,

maailma on niin suuri,

ja päässäni pyörivät kysymykset ne vasta suuria ovatkin.

This is christmas

Niin tuli joulu ja rauhaisa tunnelma. Hurjasti tykkäsin kylmistä pakkasilloista ja siitä äänestä kun pakkaslumi narskuu kengänpohjien alla. Sain ihan hurjasti sellasia lahjoja, joista vaan tuli niin hyvä fiilis. En saanu yhtään rahaa, en myöskään suklaata. Mutta sain jotain paljon parempaa, lahjoja joilla oikeesti on tunnearvoa.

 

Askartelin ennen joulua tosiaan niistä hamahelmistä jotakin, ja nyt voin kai sitten täälläkin näyttää että mitä koska todennäköisesti kaikki ovat "yllätyksensä" jo saaneet.

 

Pääasiassa tein magneetteja, koska se oli ajatuksena. Tuossa alemmassa kuvassa siis magneetti. Mutta magneetteja oli vaan kymmenen ja tein noita lumihiutaleita aika paljon enemmän niin tein sit yhen tollasen kuusenkoristeen. Noihan on tosi monikäyttösiä. Miks ei sellaseenki jossa on magneetti vois laittaa lankaa ja eikun vaan johonkin roikkumaan! Kivoja ja persoonallisia joulukoristeita, kun jokaisesta voi tehdä erilaisen uniikin yksilön.

 

 

 

Toivottavasti kaikilla oli ihana ja rauhaisa joulu!

Tanssi pois paha, tanssi pois ikäväsi

"Minä tanssin kiilakoroissani ja kukkamekossani, siinä keskellä kirkon käytävää. Nousen ylös penkin päästä, nostan kädet ilmaan ja annan musiikin vain viedä. Pyörin vinhaa ympyrää afrikkalaisen musiikin tahtiin, annan sen rytmien laittaa vartaloni liikkumaan. Minä tanssin, minä hymyilen ja tunnen suuren onnen tunteen sydämessäni. Vihdoinkin sydämeni nauraa, se on vapaa, se iloitsee."

Jonkun täytyy muuttua, sen minä tänään ymmärsin. Minun täytyy jotenkin vapautua, täytyy osata paremmin tarttua hetkeen välittämättä muista.
Siinä meitä oli joukko suomalaisia, istumassa naama peruslukemilla voimatta heilua edes hiukan, edes omalla paikallaan vaikka musiikki olisi kuinka menevää. Häpesin hieman olla osa sitä kaikkea.
Silti en myöskään saanut itseäni oikeasti ylös siitä penkistä, en vaikka kuvitelmissani niin tein. Ja siinä kuvitelmassa minä olin uskomattoman onnellinen. Vapaa, niin vapaa tekemään juuri sen mitä haluan, välittämättä tippaakaan muista.

Ja minä haluan olla matkalla kohti vapautuneempaa, heittäytyvämpää itseäni.

I'm afraid my heart runs dry, someone make me cry

Vuoden pimein päivä, niin vähän valoa, ja kuitenkin kaikista näistä päivistä juuri tänään minä näin auringon pitkästä aikaa.

Joulu lähenee, enää kaksi yötä. Luulenpa olevani melko valmis ottamaan sen vastaan.

Minä sanon itselleni kaikki on hyvin, kaikki on aivan loistavan hyvin elämässäni.
Niin minä sanon samalla kun kyyneleet valuvat poskilleni, eikä niitä voi onnen kyyneleiksikään väittää.

Voisivatko nämä tulevat päivät saada kyyneleeni ehtymään, tai edes muuttaa ne joksikin kauniiksi?
Rauhan ja ilon tunteeksi, varmuudeksi siitä että huominen kyllä kantaa.

But first, let me take a selfie!

Löysin sattumoisin laukustani sokeripalan, joka on tullut mukanani Turkista.
Olen siis tietämättäni kantanut aina palan Turkkia mukanani näiden kolmen kuukauden ajan.
Toisaalta kannan sitä muutenkin koko ajan mukanani, mahtaakohan se koskaan lähteä minusta?

Syksyt elämässäni ovat aina yhtä selviytymistä, niin tänäkin vuonna.
Oikeastaan en muista koko syksystä mitään, mutta silti voin todeta selvinneeni tänne asti.

Tänään meiltä meni sähköt, ne olivat poissa jopa yhden kokonaisen tunnin.
Siinä ajassa ehdin jo mennä paniikkiin ja hakea kriisiapua somen ihmeellisestä maailmasta.
Siinäpä tavoitetta joulun ajan päiville: vähemmän somea ja enemmän läsnäoloa.

Ei meillä kiirettä oo, aikaa on huoletta harhaan mennä

Näin kerran kaupassa postikortin, jossa oli tämä Aleksis Kiven ajatus elämästä "En minä kuolemaa pelkää. Pelkään, että en ollut olemassa.". Se jäi mieleeni elämään, koska jollakin tavalla se kosketti omaa ajatusmaailmaani. Sitähän kai se enimmäkseen on, pelkoa siitä että tämä yksi ja ainut elämä jää jotenkin käyttämättä. Että se vain valuu hukkaan ja pian jo huomaa sen olevan ohi. Nykyään on niin kiire elää. Kiire, kiire, kiire. Ainainen kiire, joka pitää ihmiset liikkeessä, ettei aivot ehtisi liikaa ahdistumaan.

Minä en kykene elämään kiireessä. Viimeksi kesti kaksi vuotta ymmärtää, että "hei minähän olen rakastunut", nyt tarvitsen ainakin sen ajan tuplana unohtaakseni.

Miksi minun pitäisi kiirehtiä, miksi?

You are not alone

Whenever darkness falls and I feel like I'm drowning,
when every breath of air is hard to draw.
 Where my hearts feel like a stone and I'm struggling on my own,
I turn around and find my strength in you.

 

Your light of love surrounding me then in my darkest hour,
your strength was like a tower tall and true.
 The sacrifice you made the price you paid to see me through,
I owe the better part of me to you.

Näinä päivinä olo on kevyt, säteet solujani maistelee

Nämä päivät ovat outoja, täysin vailla velvollisuuksia tai pakkoa tehdä yhtään mitään.

Ne ovat päätöksiä tulevasta, valintoja monien vaihtoehtojen välillä, isoja kysymyksiä.
Ne ovat taistelua järjen ja tunteen välillä, suuria tunne-elämyksiä, oman tien seuraamista.

Ne ovat, nimenomaan ne vain ovat ja niin olen minäkin.

Kyllä vielä kestää aina vielä vähäsen, onhan taipumaton kaikkein kaunein kukkanen

Olen kadottanut omanarvontuntoni, olen pelkkää vartaloa ja kaunista naamaa.
Terävät kylkiluuni pistävät silmään, mietin kuinka mahdan pysyä edes hengissä.
Ja sitä muut sitten ihailevat, minun mielestä elämisen kannalta liian olematonta varttani.

Älkää ihailko sitä minussa hyvät ihmiset, se ei tosiaan ole parhaita puoliani.
Ei saa ihannoida ulkonäössä sellaista mikä ei ole edes normaalia, minä en ole mikään esikuva tässä asiassa.

Tänään 80 punnerrusta, ja se kyllä tuntui vatsalihasten pohjissa saakka.

What if you just made me feel a little less alone?

Mistä kirjoittaa kun haluaa kirjoittaa elämästä?
Rakkaudesta, sehän tätä maailmaa pyörittää.
Toivosta, ilman sitä ei voi elää.

Pitäisikö kirjoittaa jostakin elämää suuremmasta vai arkisista asioista?
Hiustenkasvusta, loskaisista kaduista,
ehkä siitä miten elin hetkessä juuri aivan siinä kaiken keskellä.

Elämä, mitä sinä oikein olet?

Kirjoitit kirjeeseen "miten sulla kulta menee", en vastannut oli niin paljon jäämeren kiireitä

Tällä viikolla en oikein ole ehtinyt saada kiinni sanoista, on ollut niin paljon muita kiireitä.
Olen juossut kameran kanssa pitkin kaupunkia väsymykseen saakka ja olo on edelleen melko kaiken antanut.

Olen pursuavan täynnä ideoita, en vain tiedä mistä saisin energiaa toteuttaa kaiken.
Kaksi kirjaa on odottanut lukemistaan jo kuukausia, "ehkä minä joululomalla sitten" lienee melko petollinen ajatus kaiken suhteen.

Yöt jouluun vähenevät ja punnerrukset vain yhä edelleen lisääntyvät.
Maailman paino harteilla tahtoo olla melkoisen raskas, enkä tiedä milloin se muuttuu musertavaksi.

Kaikki päättyy aikanaan, tiedänhän minä sen.

Tästä eteenpäin

Hän nojaa leuan polviin
ja polviinsa hymyilee.
Lumi säihkyy auringossa,
on vain kiireetöntä aikaa,
sarja aurinkoisia päiviä,
joina hän tietää saavansa kaiken.

 

Kukaan ei koskaan tullut kertomaan,
hei mikään ei koskaan oo sitä miltä ensin näyttää.

 

 Enää hän ei hymyile,
vaan katselee totisena,
kuinka keväällä sade hakkaa,
vie lumen mukanaan.
Hän miettii kuraisella tiellä,
ettei taida antaa mitään.

 

Miten niin rumaa
voi edes tulla vastaan.
Tästä eteenpäin
hän itkee salaa ainoastaan.

Vain yhdestä pidä kiinni, äläkä ikinä päästä, vain sielustasi pidä kaksin käsin kiinni

Väsymyksestä hämmentyneet jalkani.

Väsymyksestä juopuneet jalkani.

Väsymyksestä kipeät jalkani,

keltaisissa kumppareissa,

kaduilla sohjoa nilkkoihin asti.

 

 

Muutenkin olen väsynyt, ei vain jalkani.

Täytyy nukkua, täytyy levätä, täytyy päästää irti.

Mistä päästää irti, mihin tarttua kiinni.

Minulla on vain kamera,

kamera josta minä pidän kaksin käsin kiinni.

Olin kiinni rakkaudessas, vanki niin kuin sinäkin

Myrskyn repimä ehjänäkin pelkää,

onko meri tyyni enää milloinkaan.

 

 

Hullu hullusta lujan otteen ottaa,

kumpi meistä hukkuu vaiko kumpikin.

Irti päästän nyt vaikka koitat estää,

minä aion henkiin jäädä sittenkin.

 

 

Tässä hetkessä koko elämä,
enempää en pyydä

olen vapaa

God never makes mistakes

Hiukseni vaihtavat kameleonttimaisesti väriään liukuen tummasta vaaleaan, aivan kuin mielenikin.
Toisina päivinä se on mustaakin mustempi, ja pelkään elämänmittaista yksinäisyyttä enemmän kuin mitään.
Sitten tulee taas päivä kun löytyy oikeat sanat tai rauhoittava ajatus, ne saavat mieleni tyyntymään ja sen mustan puhuvan taivaan vaalenemaan.

Sellaista on elämäni, joka päiväistä taistelua kihartuvien hiusten ja vuoristorataa menevän mielen kanssa.

When I am with you, there's no place I'd rather be

Hyviä asioita päivästäni:
Keveä valkoinen peite laskeutui tänään maahan, pitkin päivää leijaili ihania valkoisia hiutaleita taivaan täydeltä.
Sain jouluaskarteluja vihdoin aika hurjasti eteenpäin, siniset ja valkoiset hamahelmet ovat muodostaneet lattian täydeltä jotakin söpöä.
Punnerrushaasteeni on pitänyt! Tänään oli vuorossa kolmekymmentä punnerrusta ennen kuin sain avata joulukalenterin kuudennen luukun.
Ainakin hetkeksi sain itseni unohtamaan kaiken ikävän ja keskityin ihan vain hamahelmiin ja leivontaan.

Paljon on hyvää, se täytyy vain osata nähdä.

Elämä on vuoristorataa, maailma on muovailuvahaa

Lohdutuksen sanat maailman tuskaan löytyivät tänään Antti Tuiskusta aamulla pimeässä autossa väsymyksen keskellä:

 

"Maailma pyörii, pyörii vaan

Kaikki saapuu aikanaan

Pidä kii, älä pelkää"

 

Koulua oli vain muutama hassu tunti, ostin vähän joululahjoja ja sain aivan loistavan idean.
Tämä oli ihan hyvä päivä, luulisin.

Kuinka lujaa täytyy sattua, ennen kuin saa huutaa?

Tuntuu, että teen kaiken aina ihan väärin.
En osaa osoittaa sitä kuinka paljon minä välitän, johtuuko se siitä että pelkään välittää.

Se on luja ulkokuori, herkkääkin herkemmän sisimpäni suojana.
Se on pelkoa siitä että juuri kun uskallan taas aidosti välittää, jään yksin.

Se on yksinäisen sydämeni loputon huuto, jota minä en saa vaikenemaan.

Kai oon silti sydämessäs sun, mitä jos vain unohdun?

Vaatimusteni lista senkun vain kasvaa kasvamistaan.
On hyvä olla joku taso, mutta ei kai niitä vaatimuksia pitäisi loputtomiin asettaa.
Ei saa olla liian pitkä, ei liian vanha. Täytyy olla siisti, täytyy opiskella tai käydä töissä. Säästäminen ja kohtuus alkoholin juonnissa ovat myös listalla. Aikaansaavuutta, eikä pelkästään päivät koneella istumista ja pelaamista.
Pitäisi olla sitä ja tätä, ei saisi olla tuota tai tätä. Ikuinen lista, joka vain kasvaa ja kasvaa. Pitäisikö minun vain unohtaa se täysin ja katsoa maailmaa ilman sitä. Tai ennemminkin katsoa peiliin, katsoa itseäni, kysyä "onko kaikki hyvin".

Ei ihme että pelkään unohtuvani niin helposti, kun itsekin niin usein vain unohdan.

Laukkuuni pakkaan nuo likaiset illat, ja hymyilen niin kuin kaikki hyvin ois

Taivaalla oli aurinko, ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Tosin en nähnyt sitä juurikaan, sillä luokan ikkunoiden sälekaihtimet sulkivat kaiken sen valon ulkopuolelle.
Päivä ei ollut niin kamala kuin luulin, se oli oikeastaan ihan okei. Vihdoin ollaan päästy joulukuuhun ja minä aloitin 21 päivää kestävän punnerrushaasteen sekä suklaajoulukalenterin luukkujen avaamisen.
Jos punnerrushaasteeni onnistuu yhtä hyvin kuin valittamattomuus ja mindfulness, en koskaan pääse 5 punnerrusta pidemmälle.

Englannin puhuminen ihmisille sai minut kaipaamaan ja ikävöimään. En vain tiedä kuinka sen sanoiksi pukisin, kuinka tunteeni ilmaisisin. Millä sanoilla en sitä kaikkea vielä olisi ääneen sanonut. En keksi sellaisia sanoja, en sitten millään.

Ehkä kaikki on jo sanottu.