This is my life.

Mulla on tosi usein tunne, että en oo tyytyväinen elämääni. Kadehdin muita, koska miun mielestä niillä on asiat paremmin. Että niillä on elämä ja mulla ei oo mitään. Mutta eihän nekään oo tyytyväisiä elämäänsä, ne saattaa jopa vaikka kadehtii minnuu ja miun elämää. Ja nyt mie sit ajattelin listata asioita, jotka tekee miun elämästä just parasta.
Ensimmäisenä tulee tietysti perhe:

Meillä on aina niin mukavaa yhessä. Tää kuva on otettu viime hiihtolomalla, kun oltiin koko perhe Imatran kylpylässä viikko. Siellä oli ihan tosi mukavaa. Miulla on hassu isi, ja vielä hassumpi äiti ja sellanen aika tosi jees isosisko, joka opettaa mulle kivoja juttuja ja joskus vähä ärsyttävästi neuvoo, viisaampi kun on.

Sitten tulee aivan ylisöpöt mussukat:

Ensin ihana Popi, joka on elämäni mies. Meillä on tosi läheiset välit, kuten Popin ilmeestä huomaatte miten se nauttii tästä läheisyydestä. Se on söpöin kani, jonka tiiän ja rakastan sitä ihan hurjan paljon.

Ja sitten ihana pikkunen Jutta pulla. Se on kans niin söpö ja sulonen. Joillekin ehkä vaan muru, mut mulle koko pulla.

Sitten elämäni tärkeimpiä ihmisiä:

Mulla on maailman paras serkku, joka varmasti tykkää tästä edustavasta kuvasta. Mut tällästä meillä vaan aina on. Puhutaan paljon, nauretaan paljon ja viihdytään yhessä.

Ja sit miun ihana sisko kulta. Meillä on aina aika fiksuja juttuja, joita muut ei välttämättä tajuu. Mut ei se mitään, pääasia että meillä on hauskaa!

Sitten miun ihana rakas bestis, jonka kanssa on aina niin parasta. Meillä on kunnon inside jutut ja oikeesti ymmärretään toisiamme pelkästä katseesta tai puolesta sanasta. Joskus muiden on silleen aika vaikeeta seurata meidän keskusteluu ku puolet tapahtuu ajatuksissa. Ollaan koettu yhdessä niin paljon ja paljon on vielä edessä.

Okei, on tietysti paljon vielä muitakin asioita, jotka tekee miun elämästä miun elämän. Kuten mummo, sit kaikki muutkin serkut, kummit, sedät ja tädit. Sukulaiset on ehkä elämän tärkeimpiä asioita, ainakin mulle. Ne antaa tunteen, et kuuluu johonkin. Et on osa jotain. Et mulla on historia. Että mie en vaan oo joku irrallinen leijailija täällä maailmankaikkeudessa. Vaan että mulla on suku, mulla on juuret,  mulla on ihmisiä, jotka välittää miusta vaikka en näkis niitä usein. Että ne on silti olemassa, vaikka en ois koskaan nähny niitä. Silti ne on, ja se riittää.

Frohe Weihnachten!

Oih ja voi. Joulu tuli ja meni. Miten se aina niin nopeesti vaan pyyhkäsee ohi. Niin nopeesti et siihen ei edes ehdi tarttuu. Siitä ei kerkee saada otetta. Pienenä se oli aina niin täynnä taikaa. Koko se päivä kun oli jouluaatto, se kesti niin kauan. Nyt tuntuu et se vaan pyyhkäsee ohi. Muutenki koko joulun aika kesti joskus kauemmin. Tuntuu et joulupäivä ja tapaninpäiväkin vaan sujahti ohi. Ja vielä jouluaattonakin tuntu siltä, että joulufiilis on ihan kadoksissa. Ajattelin jo et nyt ei oo kaikki kunnossa, ku joulukaan ei enää tunnu miltään. Mutta sitten illalla kun istuttiin koko perhe olohuoneessa kynttilän valossa, ja tietysti joulukuusen, ja laulettiin joululauluja niin jotenki tuli sellanen olo, et tässä on joulu. Tätä se on. Rakkaat ihmiset ympärillä, joulukuusi ja paljon kynttilöitä. Sitten päästiinkin avaamaan joululahjoja! :) Mutta siinäki on nykyään sellanen ero, et antaminen on paljon hauskempaa. Se on niin ihanaa, ku kattoo toisen ilmettä, ku se avaa siulta saamaansa lahjaa ja ilahtuu oikeesti. Isillä ainaki oli hauskaa, kun sen paketista löyty bokserit, joissa lukee "meijän oma isukki" ja sit vielä Eppujen uusi levy (joka muuten soi olohuoneessa, ihana <3)

Tässä ehkä vähän hämärä kuva meidän jouluisesta olohuoneesta.

Ja tää oli meidän aivan ihanan makunen joulukakku. Se maistu ihan joululle, kun siinä oli niin paljon joulumausteita. Ja tuo päällyskiille oli glögistä. Mutta tuota ei kyllä oo enää, se loppu tänään.

Mutta kohta saakin jo rueta suunnittelemaan millasen kakun sitä tekis uudeks vuodeks. Ja nyt vois lähtee juomaan isin keittämää nami kahvii ja kuuntelemaan ihania Eppuja. Niihin ei vaan koskaan kyllästy.

"Ennen kuin oikein huomaatkaan, teen sinusta muusia
Ei sua pelasta ulkomaatkaan, ei USA, ei Gruusia
Nou, nou
Siis anna mun jo olla ja sulje suus kunnolla
Jos sä herjoja sanot uusia, niin teen sinusta muusia"

Usko.

Se on jännää miten nykyään ajattelee ihan erilaisia ja ehkä vähän jopa hassuja asioita, kun käy kirkossa. Eilen tosiaan oli kauneimmat joululaulut enon kirkossa ja onhan se jo aika perinteeks muodostunu käydä siellä, joka vuosi. Sitä saa ihan jotenki erilaisen rauhan tunteen nykyään kun istuu kirkossa. Siinä odoteltiin sen tapahtuman alkamista ja tuntu ihan ku oisin nähny sen kirkon ensimmäistä kertaa. Niinku oisin kattonu sitä jonkun muun silmin. Ja alttaritauluu kattoessani huomasin miettiväni, et tuossa alttarilla mie sit joskus sanon "Tahdon". Tuota käytävää mie kävelen häämarssin soidessa ja siellä käytävän päässä odottaa miun tuleva aviomies. Se tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta nyt. Tuntuu siltä, et en koskaan voi saavuttaa mitään sellasta. Mut silti, kyllä mie joskus haluisin sellasenkin päivän viettää. Huomasin myös, että ennen se kaikkein tylsin osio, eli papin puhe, onkin nyt se kaikkein koskettavin. Siitä saa jotain sellasta outoo voimaa, sellasen tunteen, et kuuluu johonkin. Että on osa jotain suurempaa. Siellä oli myös sellanen kaheksan vuotias pikkutyttö, joka laulo yksin ihan ilman säestystä kaks lauluu. Sen esityksen jälkeen näin, miten mummot vaan pyyhki silmiään. Täytyy kyl sanoo et itelläkin alko itku poltella silmäluomia. Se oli vaan jotain niin kaunista. Enkä tiiä mistä se johtuu, mut aina kun pitää laulaa Maa on niin kaunis, niin minnuu alkaa ihan kauheesti itkettää. Siinä laulussa on vaan jotain sellasta, joka saa tajuumaan miten kukaan ei ole täällä ikuisesti. Että jokainen joutuu täältä joskus lähtemään, mut silti elämä jatkuu.
En tiiä miks, mut mulla on nykyään muutenki itku aina  tosi herkässä. Jos katon jotai ohjelmia, jotka on surullisia tai elokuvia, niin voi olla melkein varma et alkaa itkettää. En vaan uskalla antaa sen itkun tulla, koska tuntuu et jos alotan niin en pysty ollenkaan lopettaa. Se ei oo mitään kaunista itken pari kyyneltä itkuu vaan se on ihan oikeesti jostain syvemmältä kumpuuva tarve itkee. Ehkä se on vaan tää elämänvaihe kun on niin kamalasti kaikkee. Joutuu kokoajan olemaan niin skarppina, että jos vähänki antaa sille periks, niin se on menoa sit.
Ihanaa, ihan kohta on joulu! :)

Popikin on jo ihan joulutunnelmissa!

Everybody is happy now.

Okei, tässä sitä sitten ollaan. Matkalla kohti viimeistä rutistusta. Tänään alko ekaa kertaa tuntuu siltä, että ei tää lukion loppuminen olekaan pelkästään hyvä juttu. Se on niin kauan ollu koko elämä. Tulee ikävä kaikkia rasittavimpiakin ihmisiä ja opettajia. Tulee ikävä sitä koulun yhtä ja ainoaa käytävää, jossa aina soi musiikki. Tulee ikävä niitä luokkia. Tulee ikävä ihan kaikkee. Jopa sitä kun aina on ihan tosi kylmä ja mihinkään ei mahdu edes istumaan. No joo vähän jos taas oon asioiden edellä, mutta kokemuksestahan sen tiedän, yks jakso on sama asia ku yks hetki. Ennen kun huomaankaan se on ohi.
Miten mie aina tälleen jakson alussa oonkin niin innokas. Teen läksyt oikein kunnolla ja varmasti oon innokas opiskelija. Mut sitä ei kestä ku ekan viikon, sit ei vaan enää jaksa. Toivosin vaan, että jaksasin nyt opiskella tän viimesen jakson silleen, että en sit keväällä mieti, et kumpa oisin ollu ahkerampi ja kumpa oisin lukenu enemmän.
Näin jakson ekana päivänä saadaan aina ihan liikaa infoo tulevasta jaksosta. Tulee suoraan sanottuna ähky olo ja ihan ku ois päälakeensa myöten hukkunu läksyihin ja tehtäviin. Nyt kun vielä tää autokoulukin on tässä, niin lisää vaan stressii. Mutta tänään enkun tunnilla kuunneltiin tää biisi ja kun kuuntelin sitä, mulle tuli olo, että kyl mie selviin. Että mie pystyn siihen, kunhan vaan muistan olla happy!
http://www.youtube.com/watch?v=fwg27CwMDSs

Ajelehdin.

Mie ajelehdin vailla päämäärää. Ajelehdin läpi satojen kojujen, joissa esitellään erilaisia kouluja. Ajelehdin läpi tuhansien esitteiden ja lehtisten, jotka kertovat erilaisista opiskelumahdollisuuksista. Ajelehdin läpi kymmenien ihmisten, jotka yrittää antaa mulle vaihtoehtoja ja erilaisia näkökulmia. Ajelehdin tarttumatta mihinkään. Saamatta mistään otetta. Saamatta otetta edes niistä tuhansista karkeista, kynistä, heijastimista, hammasharjoista tai huulirasvoista, joita siellä jaetaan. Kaikki luisuu sormien läpi. Oon siellä tuhansien ihmisten keskellä, jotka näyttää ylhäältä päin värilliseltä ihmismereltä. Tuntuu, kun kattelisin sitä kaikkee jostain yläpuolelta. Nään itteni siellä, orpona ja eksyneenä pisteenä keskellä sitä kaikkee valtavaa suuruutta. Keskellä sitä vellovaa merta, joka hukuttaa miut, jos en oo varuillani. Kaikilla muilla on päämäärä, ne tietää mihin on menossa. Ne tietää mitä ne haluaa. Mie oon sellanen suuri kysymysmerkki. Oon kuin mustikka tuhansien mansikoiden keskellä.
Oli ihan kivaa eilen Helsingissä. Käveltiin pitkin suuria katuja ja haisteltiin sen suurkaupungin tuoksuu. Kuunneltiin sen ääniä. Miten raitiovaunut huristelee, autot tööttäilee ja ihmiset kävelee päin punasia. Vaikka totesinkin, että se taitaa olla vähän liian suuri city miulle. Kun on tälläsen pienen kylän tyttö niin Joensuussakin taitaa olla jo cityy ihan tarpeeks. Vaikka en voi kyllä sanoo, etteikö Helsinki ois aivan ihanan näkönen pimeellä, kun tuhannet valot valasee sitä. Ja varsinkin näin joulun alla, kun siellä on vielä kauheesti jouluvaloja. Ja entäs sitten valaistu maailmanpyörä siellä jossain loistamassa, tykkään niin paljon. Vitsi kun oisin saanu siitä kuvan, koska sitä on niin vaikee sanon kuvailla. Mutta tietysti kännykästä oli just akku niin lopussa, et ei voinu kuvia ottaa.
Jos eilisestä nyt jotain hyötyy tulevaisuuden kannalta sit ois ollu niin ainakin sain selville, et en haluis asuu Helsingissä. Et en haluu lähtee niin kaus täältä. Kyllä mulle Joensuukin riittää. Tykkään olla täällä, kotona, Pohjois-Karjalassa.