Eilen oli yliopiston pääsykokeet. Ne ei kyllä menny ihan nappiin. Feilasin suoraan sanottuna aika täydellisesti. Enkä tiiä oonko pettyny vai kuvittelenko vaan, että miun kuulus olla. Hienoo, että joskus keväällä rakensin tällasen suunnitelma A:n. Sen varassa on ollu oikein mukava elää kaiken tän hässäkän keskellä. Nyt se suunnitelma vaan on pala palalta murentunu käsiin. Feilasin Oulun pääsykokeet, mikä oli kyllä tarkotuskin, samoin ku feilasin yliopiston, mikä ei ollu tarkotus, mutta odotettavissa. Mikä on suunnitelma B?
Kävin tosiaan viime viikolla siskon kanssa Oulussa vähä seikkailemassa. Oli kyllä aika kivaa ja varsinkin nastaa päästä välillä pois täältä kotoa vatvomasta samoja asioita 24/7. Eihän niitä kokonaan pakoon pääse, mutta jotenkin ne tuntuu helpommilta kestää, kun on jossain muualla. Vaikka tehtiinkiin vaan aika pikavisiitti Ouluun niin hyvin ehdittiin kierrellä kaikki kaupat ja nähä kaupunkii. Oulu on oikeestaan aika kaunis kaupunki ja siellä vois vaikka viihtyy, mut onhan se aika kaukana täältä. Toisaalta joskus kaukana on parempi ku lähellä.
Tässä muutamia kuvia Oulusta:
Tässä meidän hotellihuone. Oli muuten aika pieni! Mutta ah, silti niin ihana. Tuolla toisella seinällä oli sellanen jättimäinen lähes seinänkokonen peili. Tahtoo itellekin sellasen!
Ilma ei kyllä ollu sillon kovinkaan lämmin tai aurinkoinen eli mitään aurinkoisia maisemakuvia ei oo tarjolla. Kaikissa on ihan harmaata ja kylmän näköstä.
Siellä oli ihana hiekkaranta. Aika pieni tosin, mutta hiekka oli aivan älyttömän hienoo.
Oisin lisänny jonkun yhteiskuvankin meistä matkailijoista, mutta ilmeet ei ollu edustavia yhessäkään, joten parempi antaa olla. Oulu ei kuitenkaan ainakaan tän vierailun aikana vieny sydäntä niin kokonaan, et oisin ehdottomasti halunnu sinne jäädä, mut ehkä joskus meen vielä uudestaankin käymään ihan vaan huvikseen.
Ja tässä biisi, joka sopi aika hyvin meidän Oulun matkan teemaan:
Siinä taas nähtiin miun kyky heittäytyy tuntemattomaan, kun Oulun amkista tuli kutsu pääsykokeisiin. Aikani sitä kirjettä luettuani ja tajuttuani, että joo oikeesti kiva tää on jo ens viikolla, päästin suustani että: Mie en haluu tänne.
No joo okei tässä tilanteessa mulla on ehkä oikeus olla tuota mieltä, koska en ees hakenu Ouluun sen takia, et jotenkin haluisin sinne opiskelemaan vaan koska oli pakkohaku. Luulin vielä, että riittäs ku sössin pääsykokeet Joensuussa, et ei tartteis erikseen Oulun lähtee sitä tekemään, mutta ei. Matkustan siis seittemän tuntii linja-autossa ihan vaan sen takii, että käyn sutasemassa nimeni siihen paperiin. Joo en tiiä mitä järkee miun oikeesti on edes mennä sinne jonkun tuommosen takia. Mutta pikkuhiljaa oon jopa alkanu innostuu tästä reissusta. Ihanaa päästä välillä jonnekkin, kun on vaan päivät kotona. Ja sit saan olla hotellissa yötä ja mie oikeesti rakastan hotelleja. Mikään ei oo niin parasta, kun se tunnelma siellä. Sitten saan ihanan hotelliaamiaisen ja ah nam. Jos nyt pystyn syömään, ku jännittää ne kokeet niin paljon.
Mutta niin, tää tyttö lähtee ens viikolla seikkailemaan!
Kävin tällä viikolla parikin kertaa kaupungilla vähä shoppailemassa. Kyllähän sieltä jotain tarttu mukaankin. Löysin esim. kengät yo-juhliin. Nää nyt ei ehkä oo ihan täydellisesti sellaset kun kuvittelin, mutta nää tuntu niin hyvälle jalassa ja on ihan nätit kuitenkin niin päätin sitten, että kyllä ne välttää. Ei sellasia kenkiä kuitenkaan ole oikeesti olemassa, kun millanen mielikuva mulla on päässä.
Sitten miun piti löytää uudet aurinkolasit, koska vanhat meni rikki. Voi miun rakkaat keltaset aurinkolasit, mut onneks ei huolta! Nimittäin kahta en vaihda, keltasia aurinkolaseja ja.. öö.. jotakin.
Ilmeisesti olen vähän huulirasvariippuvainen, mutta miun oli vaan ihan pakko ostaa, kun oli kaks uutuutta Labellolta ja ne vaan näytti niin syötäviltä! Nyt mulla on siis kolme huulirasvaa. Enemmänkin voisi olla, joten eihän tässä vielä mitään ongelmaa. Kuvasta tuli tosi epäselvä, mutta siinä ne nyt kumminki on. Ne tuoksuu niin hyvälle oikeesti!
Voi vitsi ootan niin innoissani sitä päivää, kun vihdoin on ylkkärit ja saa taas olla nättinä ja kaikkee. Saan paljon lahjoja ja saan laittaa lakin päähän ja voihan vitsi! Kolmen vuoden uurastus palkitaan vihdoin. Sitä ennen harmi vaan on tässä kaikenlaista, kuten pitäs vielä aika paljon siivoilla ja leipoo. Kahen päivän piirakkatalkoot, ou jeah! Niin ja ihan vaan parit pääsykokeetkin tässä vielä, mutta oi ihan kohta on jo se suuri päivä!
Miten helppoa onkaan kadottaa koko elämänsä tarkotus. Kun alkaa miettii omaa pienuuttaan tässä valtavassa maailmankaikkeudessa, ei asiat enää oikeestaan tunnu kovinkaan suurilta. Omat epäonnistumiset ja mokailut ei enää oikein jaksa aiheuttaa häpeän tunnetta, mutta samalla kaikelta hyvältä menee pohja. Kaikki se mitä on saavuttanu ja asiat, joissa on onnistunu ei nekään enää tunnu oikein miltään. Mitä väliä jollain sellasella on tässä suuressa maailmassa, jossa ihmiset on vaan pelkkiä pelinappuloita. Kuitenkin on olemassa joku suurempi voima, joka voi tuhota tän kaiken yhdessä hetkessä vaikka me ihmiset miten taisteltas.
Ittensä ettiminen on vähän sama, ku sulla ois edessäs 1000 palanen palapeli, jonka kasaaminen on ikuisuus projekti. On liikaa samannäkösiä paloja, joiden paikan löytäminen tuntuu toivottomalta. Siinä vaan pyörittelet sitä sinistä taivaspalaa ja kokeilet sitä jokaikiseen kohtaan. Ei sulla oo mitään takeita siitä, että se on oikee pala. Se voi olla myös mikä tahansa niistä 50:stä muusta palasta, joissa on sinistä taivasta. Se ero siinä kuitenki on, että palapelin voi saada valmiiks, mutta ihmisestä ei välttämättä koskaan tule täysin valmista. Palapelin kuva ei muutu, se on aina se sama. Mutta ihminen muuttuu koko ajan. Kun saa yhden palan paikalleen tähän elämänsä palapeliin, on siellä jo 10 uutta koloo tilalla.
Sellanen on ihmisen elämä. Meillä on tarve olla jotakin. Tarve jättää edes jonkinlainen jälki tänne maailmaan itestämme. Halutaan parantaa maailmaa ja vaikuttaa suuriin asioihin. Vaikka tosiasiahan on, että ainut paikka mihin ne jäljet todella jää on toiset ihmiset. Varmasti jokaisella on joku, joka kantaa yhteisiä muistoja sydämessään. Jokainen ihminen jää tänne elämään muistoissa. Toiset vaan vähän useempien ihmisten sydämiin.
Oon tykästyny nytten Stellaan. Oikeesti miten kauniita sanotuksia voikaan tehä! Joten sitä tähän loppuun sitten.
Oon taas tänään pohtinu elämää suurempia kysymyksiä. Enkä oikein oo saanu mitään aikaan. Jotenkin ei vaan tänään lähe niin antaa olla sitten. Miksi en käyttäs päivää mietiskelyyn, jos se tuntuu mielekkäältä tekemiseltä.
Se on vaan niin totta, että oikeestihan kaikki on ihmisestä itestään kiinni. Jos ei jaksa ettii elämästä positiivisia asioita, niin ei niitä sitten tunnu olevankaan. Ja jos ei yhtään jaksa miettii ja yrittää löytää itteesä, niin ei kai sitä sitten tiiä mitä haluaa elämältään. Eli sen sijaan, että valitan koko ajan miten en tiiä yhtään kuka oon ja mihin oon menossa, miun pitäs yrittää keksii erilaisia vaihtoehtoja siitä millasta miun elämä vois olla syksyllä ja sitten miettii mikä niistä kuulostas kivalta. Tuskin sekään vastaus mistään taivaasta tippuu miun nenän eteen. Harvemmin täällä kai mitään saa valmiina. Se vaan, että tuntuu ees hankalalta keksii niitä vaihtoehtoja, kun on niin kysymysmerkki olo.
Jos mie nyt miettisin mitä haluisin syksyllä tehä... Hmm.. Oikeestaan en oo ihan varma haluisinko edes päästä mihinkään opiskelemaan, muttamutta.. Niin, mitä mie sit muka tekisin jos en pääse ees opiskelemaan. Etin töitä, mutta niin mistä niin. Tavallaan ois niin helppoo, kun joku vaan tulis ja sanos, että siun pitää nyt mennä tuonne ja tehä sitä. Sillon ei tarviis ite tietää mitä haluaa, kun ois se joku juttu joka ois pakko suorittaa. Mutta kun niin.. Oi miten ilosta olla jo näin iso, et kukaan ei voi enää pakottaa tekemään mitään. Ainakaan varsinaisesti.
Se on oikeestaan aika jännää, kun rupeaa miettimään, että mitähän muut ihmiset ajattelee. Eilen illalla mietin, että mitähän isi ajattelee vaikka sillon kun se on ulkona ja hakkaa halkoja. Minkälaisia asioita se ajattelee. Miettiikö se jotain arkista, vai työasioita vai ehkä elämäntarkotusta. Tai sitä, et onko se onnistunu elämässään, että onko se onnellinen. Toisen ajatuksia, kun ei voi tietää ja siks pitäskin aina uskaltaa sanoo mitä oikeesti ajattelee.
Joskus se on vaan niin pelottavaa sanoo mitä oikeesti ajattelee. Sitä pelkää loukkaavansa toisen tunteita, jos kertoo miten tuntee. Tuntuu, että ei osaa valita oikeita sanoja kuvaamaan sitä kaikkee mitä käy läpi. Sitten kun pitäs vielä muistaa ottaa huomioon, et kyllä sillä toisellakin on tunteet. Ei sais olla itsekäs, mutta ei sais olla liian empaattinen. Ei pitäs suojella toisia oman hyvinvoinnin varjolla, mutta ei sais kaataa kuitenkaan kaikkee toisen niskaan, kun sillä on omatkin huolet.
Kamalan vaikeeta osata elää oikein!
Löysin tänään Anna-Mari Kaskisen runokirjoja ja niitä sitten lueskelin. Tässä yks runo, joka pysäytti
Se on melkeinpä surullista miten kaikesta voikin tulla jotenkin niin väkinäistä. Jos yhtään alkaa tuntuu siltä, että on pakko tehä jotain, niin se ei oo enää yhtään hauskaa. Aina pitäs muistaa asennoituu silleen jes, mie SAAN tehä tätä. Mulla on mahdollisuus. Mulla on oikeus. Sitä pitää asioita vaan liian helposti itsestäänselvyyksinä.
Ajattelin kertoo teille pienestä hassusta kanista, joka Popinakin tunnetaan. Popi on sellanen miun mussukka, jota en koskaan vaihtas yhtään mihinkään.
Tästä kuvasta voitte ite päätellä, että muistuttaako lemmikki omistajaansa vai omistaja lemmikkiinsä.
Ehkä meissä on jotain samaa.
Ihan outoo ajatella, että tänä keväänä tuo miun ukkeli täyttää jo 9 vuotta. Popista on tullu meijän vanhus, mutta kyllä siinä vielä virtaa riittää. Ei uskois, että se on jo niin vanha.
Varsinkin kun kesä lähenee, niin Popilla vaan vauhti lisääntyy. Ettei ois vähä kevättä rinnassa.
Meillä on Popin kanssa vähä sellanen viharakkaus-suhde, kun sitä joutuu aina välillä vähä komentamaan. Tai sit ku Popi komentaa minnuu. Iltasin kun toinen on aina sisällä, niin jossai vaiheessa se alkaa hiippailla kohti eteistä ja aijai miten käskevästi se kattoo, että nyt heti minä halluun navettaan, ala tulla! Eipä siinä paljo auta, ku mennä. Muuten on kohta kakkaa matolla ja kuka muu siivoo ku minä?
En tiiä miks Popilla on aina tuollanen apua anova ilme, kun annan sille hellyyttä.
Ihan kauheeta ajatella, että jonain päivänä Popii ei enää ole. Miten mie ikinä opin elämään ilman sitä, kun tuntuu että se on aina ollu miun kanssa? Mut niinhän se vaan menee, elämä liikkuu. Mutta ei saa sellasta tietenkään vielä edes ajatella. Popi on täällä meidän kanssa ja vielä hyvissä voimissa. Ehkäpä se saa elää vielä ainakin tän kesän ja nauttii ruohosta ja auringosta.
On se vaa niin tui, pikkunen.
Ömöm.. Okei, joskus ehkä vähän saatan vahingossa tahallaan kiusata toista..
Mutta loppujen lopuks niin kyllä meillä on iha sopuisat välit. Ainaki melkein. Jos pureminen lasketaan hellyydenosoitukseks Popin suunnalta.
Heihei Toukokuu. Miten voikaan olla, että heti kun pääsee Toukokuuhun ja Vappuun niin kesä tuntuu jo olevan täällä? Vappu tuli, oli ja meni. Olin kotona porukoiden kanssa. Join simaa ja söin munkkeja. Nautin ulkona auringosta Popin kanssa. Olisin halunnu kai olla jossain muualla ku yksin täällä, mutta toisaalta pitäs nauttii tästä, koska joskus ihan varmasti kaipaan tätä elämää niin paljon.
Tänään leikkasin kutsukortteja ja kirjottelin kirjekuoria. Hii, juhlat lähenee! Sitten yllättäen vaihteeks siivosin. Nykyään ei mee enää päivääkään ettenkö siivois. Oon löytäny uuden harrastuksen!
Ai niin, maanantaina kolahti postilaatikkoon "Käyttökielioppi" eli Suomen kielen ja kirjallisuuden pääsykoekirja. Ja tajusin just, että miun pitäs lukee se kokonaan, enkä oo vielä ees alottanu. Pääsykokeet on 23.5. Enkä tosiaankaan muista enää miten opiskellaan. Oon autuaasti unohtanu kaikki sellaset. Eikä minnuu oikeestaan edes kiinnosta mitkään pääsykokeet. Voi huoh. Miks miun on pakko hakee johonki jatko-opintoihin. Enkö vois vaan elää koko loppuelämäni tekemättä mitään fiksuu. Jos nyt parissa viikossa kirjottas tässä menestysromaanin ja julkasis sen ja sais tajusti rahaa ja sit eläs sillä. Kuulostaa aika hyvältä suunnitelmalta!
Se on jännää miten on olemassa sellasia biisejä, joihin ei vaan ikinä kyllästy. Niitä voi kuunnella aina uudelleen ja uudelleen ja aina ne vaan jaksaa koskettaa, viihdyttää ja itkettää. Tietysti on myös niitä, joita ei enää vaan todellakaan haluis kuulla, mut ajattelin listata niitä helmiä.
Epuilta nyt voisin listata tähän aika montakin biisiä, koska niillä vaan on niin hyviä biisejä että. Mutta kyllä tää Kun olet poissa on sellasta kamaa, että oksat pois. Varsinkin vielä tää akustinen versio niin ounou, oon ihan myyty.
SMG:llä on myös paljon ihania biisejä, jotka saa aina ajattelemaan, mutta laitan nyt tään Lopulta olemme kuitenki yksin. Tässä on vaan niin kaunis alku, johon voi aina samaistuu.
Ja tämä, voi taivas. En onneks ainakaan yhtään kuluttanu tätä kappaletta puhki sillon, kun meidän koira kuoli. En varmaan viikkoon pystyny kuuntelemaan muuta kun tätä ja suunnilleen koko ajan piti olla musiikkii et pysyin kasassa. Mutta siis en edelleenkään ole kyllästyny tähän. Tää on ihana! <3
Okei, sit tietysti Tuisku. Tuiskulla on paljon helmiä, mutta yritin keksii tähän jonkun vanhan kappaleen, jonka vetovoima ei edelleenkään ole kadonnu. Ja kyllä tää vaan on ehkä sitä kaikkein parasta Tuiskuu. Ihana, ihana kappale.
Hahaa, voi ei. Siis tässä todella on jo melko nostalginen meno, koska miun eka levy ikinä oli tää Petri Munckin levy. Kuuntelin sitä ihan tosi paljon sillon pienenä ja voin kertoo, että en edelleenkään ole kyllästyny tähän. Ihan oikeesti, huippuja biisejä.
Ja koska en tietenkään voi koskaan unohtaa ihanaa, ihanaa Juha tapioo niin tässä vielä yks biisi, joka edelleen aiheuttaa sellasen haikeen fiiliksen ja kylmät väreet, joka kerta ku se tulee radiosta. On se hyvä et on olemassa tällasia helmiä.
Miun piti jo lopettaa, mut sitten muistin tän. Tää saa olla viimenen. Mutta voihan että millanen tunnelataus tähän biisiin sisältyy. Tässä on niin kaunis alku ja aina kun kuulen sen niin kylmät väreet menee pitkin selkää. Se on aika parasta.
