Paras Popi.

Se on melkeinpä surullista miten kaikesta voikin tulla jotenkin niin väkinäistä. Jos yhtään alkaa tuntuu siltä, että on pakko tehä jotain, niin se ei oo enää yhtään hauskaa. Aina pitäs muistaa asennoituu silleen jes, mie SAAN tehä tätä. Mulla on mahdollisuus. Mulla on oikeus. Sitä pitää asioita vaan liian helposti itsestäänselvyyksinä.

Ajattelin kertoo teille pienestä hassusta kanista, joka Popinakin tunnetaan. Popi on sellanen miun mussukka, jota en koskaan vaihtas yhtään mihinkään.

Tästä kuvasta voitte ite päätellä, että muistuttaako lemmikki omistajaansa vai omistaja lemmikkiinsä.
Ehkä meissä on jotain samaa.

Ihan outoo ajatella, että tänä keväänä tuo miun ukkeli täyttää jo 9 vuotta. Popista on tullu meijän vanhus, mutta kyllä siinä vielä virtaa riittää. Ei uskois, että se on jo niin vanha.

Varsinkin kun kesä lähenee, niin Popilla vaan vauhti lisääntyy. Ettei ois vähä kevättä rinnassa.

Meillä on Popin kanssa vähä sellanen viharakkaus-suhde, kun sitä joutuu aina välillä vähä komentamaan. Tai sit ku Popi komentaa minnuu. Iltasin kun toinen on aina sisällä, niin jossai vaiheessa se alkaa hiippailla kohti eteistä ja aijai miten käskevästi se kattoo, että nyt heti minä halluun navettaan, ala tulla! Eipä siinä paljo auta, ku mennä. Muuten on kohta kakkaa matolla ja kuka muu siivoo ku minä?

En tiiä miks  Popilla on aina tuollanen apua anova ilme, kun annan sille hellyyttä.

Ihan kauheeta ajatella, että jonain päivänä Popii ei enää ole. Miten mie ikinä opin elämään ilman sitä, kun tuntuu että se on aina ollu miun kanssa? Mut niinhän se vaan menee, elämä liikkuu. Mutta ei saa sellasta tietenkään vielä edes ajatella. Popi on täällä meidän kanssa ja vielä hyvissä voimissa. Ehkäpä se saa elää vielä ainakin tän kesän ja nauttii ruohosta ja auringosta.

On se vaa niin tui, pikkunen.

Ömöm.. Okei, joskus ehkä vähän saatan vahingossa tahallaan kiusata toista..

Mutta loppujen lopuks niin kyllä meillä on iha sopuisat välit. Ainaki melkein. Jos pureminen lasketaan hellyydenosoitukseks Popin suunnalta.