Palapeli.

Miten helppoa onkaan kadottaa koko elämänsä tarkotus. Kun alkaa miettii omaa pienuuttaan tässä valtavassa maailmankaikkeudessa, ei asiat enää oikeestaan tunnu kovinkaan suurilta. Omat epäonnistumiset ja mokailut ei enää oikein jaksa aiheuttaa häpeän tunnetta, mutta samalla kaikelta hyvältä menee pohja. Kaikki se mitä on saavuttanu ja asiat, joissa on onnistunu ei nekään enää tunnu oikein miltään. Mitä väliä jollain sellasella on tässä suuressa maailmassa, jossa ihmiset on vaan pelkkiä pelinappuloita. Kuitenkin on olemassa joku suurempi voima, joka voi tuhota tän kaiken yhdessä hetkessä vaikka me ihmiset miten taisteltas.

Ittensä ettiminen on vähän sama, ku sulla ois edessäs 1000 palanen palapeli, jonka kasaaminen on ikuisuus projekti. On liikaa samannäkösiä paloja, joiden paikan löytäminen tuntuu toivottomalta. Siinä vaan pyörittelet sitä sinistä taivaspalaa ja kokeilet sitä jokaikiseen kohtaan. Ei sulla oo mitään takeita siitä, että se on oikee pala. Se voi olla myös mikä tahansa niistä 50:stä muusta palasta, joissa on sinistä taivasta. Se ero siinä kuitenki on, että palapelin voi saada valmiiks, mutta ihmisestä ei välttämättä koskaan tule täysin valmista. Palapelin kuva ei muutu, se on aina se sama. Mutta ihminen muuttuu koko ajan. Kun saa yhden palan paikalleen tähän elämänsä palapeliin, on siellä jo 10 uutta koloo tilalla.

Sellanen on ihmisen elämä. Meillä on tarve olla jotakin. Tarve jättää edes jonkinlainen jälki tänne maailmaan itestämme. Halutaan parantaa maailmaa ja vaikuttaa suuriin asioihin. Vaikka tosiasiahan on, että ainut paikka mihin ne jäljet todella jää on toiset ihmiset. Varmasti jokaisella on joku, joka kantaa yhteisiä muistoja sydämessään. Jokainen ihminen jää tänne elämään muistoissa. Toiset vaan vähän useempien ihmisten sydämiin.

Oon tykästyny nytten Stellaan. Oikeesti miten kauniita sanotuksia voikaan tehä! Joten sitä tähän loppuun sitten.