Hei uusi minä.

Maailma muuttuu, ihmiset muuttuu, ajat muuttuu.
Se on totta.

En ole enää se sama ihminen kuin kolme vuotta sitten.
En voisikaan olla kaiken sen jälkeen mitä olen käynyt läpi näissä kolmessa vuodessa.

Iloa, surua, tuskaa, ahdistusta, itseinhoa, katumusta, rakkautta, onnea, pelkoa, vihaa, epävarmuutta, stressiä, masennusta, pettymystä, toivoa, jännitystä, uskoa, katkeruutta.

Mutta nyt on uusi minä.
Syvällisempi minä.
Ulkonäöltä melko sama, sisältä aika erilainen.
Tämä on hyvä.
Tästä minästä tykkään.

Vielä valo kirkas pimeyden minusta karkoittaa.

Tyhjä ja yksinäinen olo.
Epävarmuus siitä mihin kuulun.
En sinne, en tänne, mutta minne?

Voisinpa olla yhtä aikaa siellä ja täällä.
Pitää kiinni vanhasta ja samalla luoda jotain uutta.
Voisinpa olla samaan aikaan kaikkialla ja en missään.

Tässä runo, jonka halusin jakaa teidän kanssa:

Mikä erottaa ystävyyden rakkaudesta?
Hyppy sydämessä.
Sormus nimettömässä.
Mikä tekee eron ystävien ja rakastavaisten välille?
Katse silmissä.
Hymy huulilla.
Mistä tietää milloin voi sanoa rakastavansa?
Rakastan sinua,
tietenkin vain niin kuin ystävää rakastetaan,
ehätän korjaamaan,
samalla kun sydämeni hyppää.
En yhtään sen enempää,
en yhtään sen lujempaa,
mutta ikuisesti yhtä kaikki.

 

Give me a sign.

Mistä tietää, että voiko jo luovuttaa?
Mistä tietää, ettei ole enää mitään minkä puolesta taistella?
Mistä sen tietää?

Pienistä vihjeistä, katseista, hymyistä, kosketuksista, sydämistä, tykkäyksistä.

Onko se koskaan niin varmaa, että sen voi tietää?
Jos ei, niin mistä sitten tietää, että on aika lähteä?

En tiedä, en tosiaan tiedä.

Tähdenlennon tiellä kuljemme.

Syön pahan makuisia mustia karkkeja ja jalkoja lämmittää ihanat oranssit villasukat. Miksi karkkipusseissa täytyy aina olla niin paljon mustia? Isi varmaan tykkäisi näistä.

Luennolla en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, joten tyydyin vain laskemaan montako kertaa luennoitsija käyttää sanaa vittu, että voin sitten järkyttää äitiä kertomalla miten siitäkin sanasta on tullut osa normaalia puhetta.

Hymyilen, koska olo on rentoutunut.
Odotan innolla perjantaita ja akustisia Eppuja.
Ehkä jaksan huomisen kuuden tunnin luennonkin, vaikka tuntuu etten.
Eikä nämä mustat karkitkaan nyt niin kamalan pahoja loppujen lopuksi ole.

Aurinkoinen päivä.

Hei vain syksyiset ihmiset!
Nyt saatte nähdä päiväni kuvina tai no ainakin kauppareissun, koska kerrankin Joutsenossa paistaa aurinko niin oli vaan pakko ottaa kuvia! Tulee tässä tosin vähän muitakin hassuja kuvia. Voivat olla melko laadukkaita, mutta ei se mitään.

Tässä on ihanaihana farkkumekko, jonka sorruin ostamaan. Se oli vaan niin miun näkönen etten voinu jättää sitä sinne kauppaan! Varsinkin kun se oli sellasessa erien viimeiset rekissä ja ainut laatuaan. Siihen meni omaisuus, mut ei voi mitään.

Periaatteessa säästin 13 euroo, mut jostain syystä se ei nyt kauheesti lohduta tässä tilanteessa.
 

Tässä näkyy miun tämän hetken kynsilakat, ainaki jotenki. Ite tykkään aika paljon tästä yhdistelmästä. Ruskee on aika toimiva noin niinku toisena värinä se aika paljon tasapainottaa, ettei tuu niin kamalan räikeet kynnet.

Onneksi olen fiksu ja älyän laittaa kameran, tai siis puhelimen niin, että sen varjo on sitte miun naamassa siinä kuvassa.

Siellä oli hassu violetti auto ja outo punainen V!

Ja tässä näette mitä söin palattuani kauppareissulta hirmu nälkäisenä. Älkää kertoko äitille, mut söin tuon lihapiirakan kylmänä iha vaan siks, etten jaksanu tajuta miten mikro toimii. Mut hyvää se oli niinkin!

 Aika orpoo olla täällä opistolla, kun tavallaan on vielä syysloma niin ei täällä oo oikein ketään. Huomenna sit ysistä kolmeen estetiikkaa ja taiteenteoriaa. Voipi olla mielenkiintosta. Vois tänä iltana vielä sen verran käydä ulkona et istus kiikussa ja kattelis tähtiä, jos ne vaikka tänään näkys. Tähtitaivas on vaan niin parhautta.

Sillä päivä se on kaunis.

Seisoin aivan liian lyhyessä paidassani Kerubin salissa ja kuuntelin kuinka Anna Puu laulaa "Sinä olet minä, enemmän kuin kukaan muu".

Lumouduin äänestä ja sanoituksista.

Tiesin kokevani jotain ainutlaatuista, halusin itkeä vähän.

Unohtumaton ilta.

Uskomaton tunnelma.

Anna oli upea.

Upeampi kuin osasin odottaa.

Hämmennys.

Luulin, että muutos on ratkaisu kaikkeen. Nyt olen tottunut siihen. Tarvitsenko muutoksenmuutoksen?
Luulin, että riittää kun rakastaa ja sinua rakastetaan. Miksi olen yhä yksin ja onneton?
Ymmärrän paljon ja kuitenkaan en mitään. Eikö minun pitäisi tietää enemmän?
Ulkona sataa, mutta en olekaan surullinen. Olenko sittenkin syksyihminen?
Illat pimenevät, mutta en pelkääkään.
Yritin sanoa: "älä jätä minua yksin", mutta ääntäkään ei kuulunut.
Yritin tarttua kiinni, mutta en saanut kättäni liikkeelle.

 

 

Kuka oikein ohjailee elämääni, jos en minä itse?

Kaikki häipyy on vain nyt.

Seisoin kirjakaupassa korttihyllyllä kädessäni isänpäiväkortti, jossa luki: Ukille. Tajusin ettei minun enää koskaan tarvitse hankkia sellaista korttia. Ei ole enää ketään, jolle voisin sen antaa. Ei enää koskaan. Jouduin räpyttelemään kyyneleet silmistäni.

En kai koskaan totu lopullisuuteen. Siihen, että kaikki päättyy aikanaan, eikä mikään ole ikuista. Ei ihmiset, ei tunteet, ei edes muistot. Siksi pitäisikin nauttia siitä kaikesta hyvästä mitä on juuri nyt. Huomenna se voi olla jo myöhäistä.

Miksi en älynnyt rakastaa silloin? Nyt se ei enää kannata.

Olet elossa.

Olen unohtanut, koska en enää muista. Tai en ainakaan niin kuin haluaisin muistaa. Jokaisen uurteen, jokaisen epäkohdan. En muista kuin pinnallisesti. Pitäisi kai olla iloinen, koska tämähän oli tavallaan päämääräni. Halusin unohtaa. Nyt en enää kykene muistamaan, mutta lähinnä se aiheuttaa ahdistusta. Haluaisin muistaa. Haluaisin, että kaikki olisi piirtynyt syvälle verkkokalvoilleni. Jos nyt unohdan, en enää koskaan saa tietää.

Kun kylmä tunkeutui housujen ja takin lävitse ja tunsin pienet kylmät vesipisarat kasvoillani, tiesin olevani elossa. Hengitin sisään raikasta ulkoilmaa ja ajattelin: tässä on elämä.

Ai niin, täytyy muistaa kirjoittaa joulupukille, että toisi minulle keltaiset kumikengät.

Löydän hyvän omenapuun ja unohdan muun.

Aina ei tarvitse löytää ihanaa ihmistä rakastuakseen.
Tajusin sen tällä viikolla.
Kysyin ystävältä, että mihinkä oikein rakastuisin, kun en ainakaan renttuun.
Vastaus kuului, että herrasmieheen.
Silloin tajusin, että miksi niin.
Miksi rakastuisin juuri ihmiseen.
Miksen aivan yhtä hyvin sointuihin, koska niistä tulee musiikki, tai kirjaimiin, koska niistä tulee sanat.
Miksen rakastuisi vaikka hassuun hymyyn, vinoihin hampaisiin, pitkiin silmäripsiin, hymykuoppiin, syksynlehtiin tai ihan vain elämään.

Silloin kun tuntuu, että en pääse elämässä eteenpäin, sanon itselleni:
 "Älä ajattele, vaan elä".
Ja se toimii. Silloin lakkaan murehtimasta sitä miten olen elänyt tai miten olisi pitänyt elää. Silloin avaan silmäni tälle hetkelle. Lakkaan murehtimasta mennyttä ja tulevaa. Keskityn siihen kaikkeen hyvään mitä minulla on juuri nyt. Enkä tarvitse yhtään enempää.

Kaipaus nousee siivilleen.

Kaipaan ihmisiä.
Ihmisiä, jotka tietävät minusta kaiken.
Ihmisiä, jotka tuntevat minut paremmin kuin minä itse.
Kaipaan ihmisiä, jotka olen tuntenut niin uskomattoman monta vuotta.
Ihmisiä, jotka ovat tavallaan aina olleet osa elämääni.
Kaipaan ihmisiä, jotka eivät vielä tiedä minusta oikein mitään.
Ihmisiä, joiden seurassa löytää koko ajan jotain uusia piirteitä, jotka haluaa oppia muistamaan.
Kaipaan ihmisiä, joiden seurassa voi vain istua hiljaa sanomatta sanaakaan.
Ihmisiä, joiden seurassa ei koskaan tarvitse olla varuillaan.
Kaipaan ihmisiä, joiden kanssa voi nauraa ja itkeä.
Ihmisiä, jotka ymmärtävät.

Haluan sanoa: "Kaipaan sinua".
Haluan, että he tietävät.
Olen täällä uudessa paikassa, uudessa elämässä, mutta silti ei mene päivääkään ettenkö kaipaisi teitä.