Mistä minä otan, voimaa jota ilman ei jaksa, vaan nousta.

Viime päivinä olen ollut väsynyt, kahlannut läpi pitkien päivien, yrittänyt pitää silmäni avoimina. Olen pelännyt päivää, jolloin vain lakkaisin olemasta. Olen pelännyt sen tulevan aivan liian pian.

Olen ottanut kymmenittäin valokuvia, kävellyt useita kilometrejä ja yrittänyt elää normaalisti. Se onnistuu, ainakin useimmiten. 
Luulen että hampaassani on reikä, eikä sekään kovin ilahduta.
Ajatus syksystä vie kaikki voimat.

We're all flawed within.

Ulkona tuoksuu syksy, kai te tiedätte sen tuoksun?
Herätessä totesin unien olevan petollisia, minusta lujasti kiinni pitävät käsivarret katosivat herätyskellon soittoon.
Kouluun pyöräillessä kaipasin lapasia ja takkia, päällä oli vain leggingsit ja pitkä huppari.
Peiliin katsoessani mietin, että etuhiukseni ovat taas kasvaneet aivan liian pitkiksi.

Haluaisin elokuviin,
haluaisin nauttia syksystä enkä ahdistua pimeydestä,
haluaisin keltaisen sadetakin.

Keltainen, siitä minä pidän.

Elossa taas.

Hiekka rahisee tutun kuuloisesti vihreän nopsani pyörien alla, siitä tietää että kohta on kotona. Niin on ollut aina, niin siellä kuin täälläkin. Vaikka täällä on paljon asfalttia, on silti muutakin. On vihreää ja takapihalla kukkii ruusu.
Koulu on väsyttävää enkä ole vieläkään täysin sinut kameran kanssa, lainasin puhelintani tuntemattomalle ja ostin paidan miestenosastolta.
Kun jaksan vielä huomisaamuna nousta ja pyöräillä kouluun, pääsen taas viikonlopuksi kotiin. Siihen toiseen kotiin, niitä kun on nykyään kaksi.

En sano, en sano sitä ääneen, en.

En ole vieläkään vakaa tai tasapainoinen ihminen. En vieläkään tiedä ollenkaan kuka oon, mitä teen, minne meen. Tuntuu, että sekoilen. Sekoilen loputtomasti. Aina yhä uudelleen ja uudelleen. Sitten mietin, että miksi, mutten tiedä.
En edelleenkään hallitse kehoani ja sen liikkeitä. Se menee minne tahtoo ja tekee mitä huvittaa. Minä vain raahaudun perässä. Minä en osaa tätä, en osaa hallita elämää.
Yleensä en tykkää kuunnella Eriniä, mutta tätä kuuntelen. En tiedä miksi, varmaan en pysty hallitsemaan sitäkään enää.

Ylleni taivaat teen tähtineen.

Minulla on taito, osaan verrata itseäni muihin.
Tunnilla mietin "mitä ihmettä teen täällä".
Kaikilla muilla on oma järjestelmäkamera, minulla ei.
Opettaja muistaa kaikkien muiden nimet, minun ei.
Otsassani on jättimäinen leima "en kuulu tänne", silti yhä vain olen.
Lainasin kirjastosta kirjoja täynnä tietoa.
Aion lukea, aion oppia, aion ansaita paikkani.
Aion oppia uuden taidon, luotan itseeni ja kykyihini.

Tietää pian itkevänsä ettei pitäisi olla tässä.

Viime päivinä olen taas kiinnittänyt aivan liikaa huomioita asioihin, joita elämässäni ei ole. Olen tuntenut suurta yksinäisyyttä ja ollut katkera onnellisten puolesta. Olen epäröinyt ja ruennut taas sanomaan ei. Olen melkein päästänyt mahdottomuudet ajatuksiini ja alkanut rakentaa niiden varaan unelmiani. Olen tuntenut pakahduttavaa kipua sydämen tienoilla ja haukkonut henkeä kivun musertavuuden alla. Olen tuntenut kyyneleet silmissäni ja kuivannut ne salaa paidan hihaan.
Pitäisi ehdottomasti hymyillä useammin, koska syitä kyllä on.
Olen saanut opiskelupaikan ja tavannut hurjasti uusia mahtavia ihmisiä, jotka ovat tätä nykyä luokkani. Elän tavallaan unelmaani, koska minulla on aivan upea asunto jonka jaan ihanimman parhauteni kanssa. Yöt pimenevät, pian saa katsella tähtitaivasta ja minä pystyn taas nukkumaan.
Pitäisi hymyillä enemmän, koska hymyt palaavat aina moninkertaisina takaisin.

Oletko vahva kuin vanhempi sisko vaiko sittenkin lapsi?

Aina pitäisi tietää mitä seuraavaksi, mitä sen jälkeen kun on saavuttanut jotain.
Minä en tiedä edes sitä mitä nyt.

Oltiin kolilla kastumassa, kasa ihmisiä, jotka muodostavat luokan, nuotion ympärillä. Hymyilytti. Mietin miten ihmeessä päädyin tähän. Miten minusta tuli osa tätä kokonaisuutta. Miten maailma oikein heitti minut viime tipassa paikasta toiseen.

Olen oppinut elämään kaupungissa, ajamaan pyörällä pitkin sen katuja.
Ehkä joskus opin tietämään senkin mitä seuraavaksi ja mitä nyt.

I feel the pain inside me, only you can heal me.

Kasvoilla ei näkynyt pienintäkään vinkkiä hymystä.
Ei lupausta siitä, että ehkä joskus tulee katse jossa on hymy.
Ei iloa silmissä, ei mitään.
Niin kylmää, niin hiljaista että ihan pelottaa.
Tekisi mieli kysyä onhan kaikki hyvin.
Halata lujasti, eikä koskaan irrottaa.
Jäädä siihen, rakastaa ehjäksi, tuoda hymy takaisin.
Mutta en pysty, en enää vain pysty.
Minulla ei taida enää olla minkäänlaisia valtuuksia siihen.

Viisari liikahtaa ja pysähtyy.

Hiljainen blogi ja muuten kovin äänekäs elämä, toisinaan ehkä vähän liiankin.

Aloitin koulun, kävin rullaluistelemassa, opettelin elämään kaupungissa, kuuntelin sen äänekästä yöelämää ja häikäistyin katuvalojen loisteesta. Pyöräilin Joensuussa, saavuin kouluun juuri ja juuri ajoissa, kasasin huonekaluja ja keitin vieraille kahvia.
Ensi viikolla sama meno jatkuu.
Ehkä joskus elämä muuttuu rauhallisemmaksi ja ehdin taas ajattelemaan.
Nyt en ehdi, en sitten millään.

On jo iltamyöhä ja me tässä istutaan.

Ensimmäinen yö näiden seinien sisäpuolella, vaihtelevalla menestyksellä.
Raahattin patjat portaita pitkin alakertaan, laitettiin pedit olohuoneen lattialle vierekkäin.
Tämä on vielä vähän keskeneräinen; seinällä ei tikitä kello, ei ole kalenteria josta tarkistaa mikä päivä, huoneeseeni ei edes tule valoa. Ei ole sohvaa jolla istua, ei pöytää minkä ääressä syödä.
On vain ruudun kalpea valo kummankin kasvoilla.
Onneksi meitä on kuitenkin kaksi.

Harmaa on hyvä väri.

Mielentilani nyt.
Elämäni nyt.
Se on.

Halua en olla mitään, joku vaan, kuka vaan.

Olen saavuttanut elämässäni jotain.
Minusta on tullut jotain sellaista, jota olisin halunnut olla heti alusta lähtien.
Näkymätön, kadonnut, ei-kukaan.
Ei nimeä, ei ääntä, ei mitään väliä, kuin ilmaa jota joku vierelläni hengittää.
Ei sillä, että haluaisinkaan olla yhtään mitään tai yhtään kukaan.

Parempi vain olla olematta, olla olematon.