Kasvoilla ei näkynyt pienintäkään vinkkiä hymystä.
Ei lupausta siitä, että ehkä joskus tulee katse jossa on hymy.
Ei iloa silmissä, ei mitään.
Niin kylmää, niin hiljaista että ihan pelottaa.
Tekisi mieli kysyä onhan kaikki hyvin.
Halata lujasti, eikä koskaan irrottaa.
Jäädä siihen, rakastaa ehjäksi, tuoda hymy takaisin.
Mutta en pysty, en enää vain pysty.
Minulla ei taida enää olla minkäänlaisia valtuuksia siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti