Say something, I'm giving up on you.

Kun mä herään aamulla,
juon aamukahvit pöydän alla,
en laita hiuksiani ollenkaan,

minä muutun tänä aamuna.

 

 

Tänä aamuna,
katson elämää ja hehkun halua,
mennä sen mukana.

 

 

Puhun ihmiselle kauniita,
kuin tuntemattomat ois tuttuja.
 Hypin suojateiden viivoilla,
väleihin mä en saa pudota.
 Olen nuorempi kuin muistinkaan,
sillä minä muutun tänä aamuna.

 

 Katson elämää ja hehkun halua,
mennä sen mukana.

I'm gonna love you, until you hate me.

Onnellinen tänään...

 

...ainakin tiedän mitä en halua ammatikseni ja elääkseni tehdä, valokuvauksesta ei todennäköisesti koskaan tule minulle työtä.

...minun ei ole pakko tuhlata aikaani sellaisiin ihmisiin, jotka eivät tuota minulle hyvää mieltä ja iloa.

...I keep loving you, he said.

...olen tiistaista lähtien ajatellut "onneksi huomenna on perjantai", nyt se ajatus vihdoin tosiaan pitää paikkansa.

...sain varattua sen parturiajan, ensi perjantaina lähtee!

...koko elämä edessä, ja syksystä huolimatta tai juuri sen takia iloinen hymy huulilla.

Joskus virta katkeaa, tai sitä on liikaa.

Haluan elää rohkeasti, kokea paljon asioita, nähdä millaista elämä voikaan kaikessa mahtavuudessaan olla ja siksi minä kai sanoin kyllä.

Olen väsynyt, hurjan väsynyt siihen etten tiedä, mutta onko se sitten taas jotenkin minun käsissäni tai päätettävissäni.

Käsin kosketeltava väsymys, vallitseva pimeys ja en voi sanoa muuta kuin "kas syksy, olet saapunut".

Niin yksin, kuin vain yksin olla voi.

Minun täytyy oppia elämään yksin, täytyy oppia pärjäämään omillaan.
En halua satuttaa enää yhtä ainoaa viatonta sen takia, että yhtäkkiä en vain osaakaan enää elää joku vierelläni.
Parempi vain pysyä yksin, aivan yksin, silloin ei voi satuttaa.

Mutta miksi minun sitten täytyy pelätä yksinoloa niin valtavasti, miksi täytyy olla niin peloissaan kun jää yksin tyhjään taloon ja vain seinät kaikuvat tyhjyyttään.
Voisinko minä oppia nauttimaan siitä, kuunnella hiljaisuutta, kuunnella itseäni ja ihan vain olla?

Voisinhan minä, voisin toki, mutta kuinka kauan aikaa sekin sitten oikein vie.

Tiukasti tartun kiinni takkisi liepeeseen ja seuraan sinua minne ikinä menetkin.

Ihailen ihan ehdottomasti eniten ihmisiä, jotka ei minkäänlaisten takaiskujen tai muiden edessä vaivu masennukseen tai murheeseen. Tajusin sen nähdessäni isäni suhtautumisen koiramme kuolemaan, koira oli kuitenkin ainut apu metsästykseen ja myös todella ahkera työssään.
Mutta masentuiko isäni, ei. Lakkasiko yrittämästä, ei.
Sunnuntaina hän lähti metsälle ilman koiraa, katsomaan saako sillä tavalla riistaa. Ja tulihan sieltä yksi jänis.
Olisin halunnut siinä paikassa halata, sanoa että rakastan ja kuiskata vielä "iskä oot miun idoli".

Niin paljon pahoja asioita tuntuu tapahtuvan joka puolella ympärilläni, etten tiedä miten niihin kaikkiin suhtautuisin.
Täytyisi pysyä vahvana, keskittyä siihen mikä on hyvää ja tulevaa.
Pelottaa, niin paljon pelottaa, tänään minä ihan aidosti kaipasin ensimmäistä kertaa moneen viikkoon.

Aavistus.

Tänään yleisön pyynnöstä, jopas vaan kuulostaa ylevältä, palataan ajassa muutama vuosi taaksepäin. Tulin joskus höpötelleeksi jotakin lukioajoista ja kuviksen tunneista. Tein siellä akryylimaalauksen, johon kirjotin runon syvimmistä tunnoistani. Ja opettajan kommentti runoon oli muistaakseni jotain "voi ei miten rankkaa tekstiä, ethän sinä noin voi kirjoittaa". Ja maalauksenkin muistan olleen jotain johon olin aika tosi tyytyväinen.

 

No äsken sitten etin sen kuuluisan maalauksen ottaakseni kuvan siitä tänne ja nyt en tiedä itkisinkö vai naurasinko. No ei, on se ihan hieno. Muistelin vaan, että se oli jotain ihan muuta. Opettajan kommenttikin oli oikeesti vaan, että "aika rankkaa tekstiä!". Mutta kai mie luin sen sitten sillon jotenkin, että ei se opettaja yhtään tajunnu miten hieno kokonaisuus tuo maalaus ja runo tosiasiassa oli.

 

Maalaus kokonaisuudessaan.

 

Tässä tää mahtava runo, jota kirjotin niin kauan.

 

Olin mie ainaki sillon tosi tyytyväinen aikaansaannokseeni, mutta ehkä jätän silti sen kehystämisen ja seinälle laittamisen tekemättä tällä kertaa.

Tahdon muistaa, uskon oot vielä täällä.

Välillä on hyvä uudistua, muuttaa olemustaan hieman.

Blogin puolella muutos on suoritettu, omassa elämässäni harkitsen sitä vielä hetken.

Sitten kun saan kerättyä tarpeeksi rohkeutta, soitan parturiin ja varaan itselleni ajan.

 

Muutoksen tuulet puhaltavat elämässäni, niin hyvät kuin huonot.

Täytyy ehkä vain keskittyä niihin hyviin ja hymyillä.

 

Onneksi muistot eivät kuole koskaan, lepää rauhassa rakas Jutta.

 

 

I'm just gonna shake it off.

Olen alkanut vihdoin erottaa omat haaleat ääriviivani.

Siellä ne kiemurtelevat, heiluvat tuulessa kuin heinät, havisevat kuin haavanlehdet,

mutta tärkeintä kaikessa on se että ne tosiaankin ovat olemassa.

 

Ruumiini on väsynyt, sen jokainen solu huokaa väsymyksen alla.

Mutta mieleni ei kaipaa hetken lepoa, sydämeni nauraa taas niin ettei naamanikaan pysy peruslukemilla.

 

Ja minäkin nauran, minä hymyilen, minä elän.

Legend says, when you can't sleep at night, it's because you're awake in someone else's dream.

Mieleni lepäsi ja sydämeni hymyili aidommin kuin aikoihin.
Oli lunta ja aurinkoa, oli Kuusamo.

Yritimme tehdä nuotion, joka ei millään tahtonut olla nuotio.
Eihän ketään voi pakottaa olemaan mitään sellaista mitä ei itse tunne olevansa.
Minäkin yritin olla hyvä tyttöystävä, tuleva vaimo.
Enkä vain ollut, en sitten mitenkään.

Huomenna täytyy palata takaisin arkeen, muuttua takaisin aikaa ja paikkaa ymmärtäväksi luontokappaleeksi.
Onneksi ostin tänään uuden paidan, ainakin tiedän mitä laitan päälleni.

Kohtalo vai valinta?

Voiko kohtalonsa valita?
"Se ei ollut suuri rakkaus, se oli valinta."
Mitä minä oikein valitsin?

Tällä kertaa "anteeksi" ei riitä, se ei ole tarpeeksi.
En vain voinut muutakaan, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sanoa hyvästi.
Joskus vaikein ja oikein asia vain on sama.

...anteeksi...

Veitsenterällä.

Toivon muualla, ett' oisin täällä,
 että saisin sanoa sen,
 kuinka sentin paksulla jäällä,
 kanssas kauhulla luistelen.
Mutta kun se hetki koittaa,
 oman ääneni vaiennan.
Halu lähelläs olla voittaa,
 kivun kauas karkoitan.

 

 

 

Veitsenterällä,
 viiltävin mielin,
 paljain jaloin me tanssitaan.
Veitsenterällä,
 kärkevin kielin,
 emme putoa kuitenkaan.
Jalkapohjamme verillä aivan,
 sydämemme hellinä niin.
Tämä maksaako kaiken tään vaivan?
Sitä mietin mä loputtomiin.

 

 

Even when there's no one there for you, march on.

Näin unta sodasta.
Varmaan ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon, minä näin unta jostain muusta kuin Turkista.

Venäjä oli julistanut sodan, ei ollut armeijaa siellä sotivat ihan kaikki, niin naiset lapset kuin miehetkin. Siellä olivat kaikki luokkatoverini ja opettajanikin sotimassa verisinä venäjää vastaan. Heräsin ja tajusin ettei ole mitään järkeä jatkaa tuollaisen unen katsomista, ei ole oikeasti olemassa mitään sotaa.

Kuolemanpelkoa.
Todellisuus siitä, kuinka ei olisi tarvittu kuin yksi ainut pommi oikeaan kohtaan eikä ketään meistä olisi enää ollut olemassa.

Minun elämänikin on kuin sota.
Yhden naisen sota koko maailmaa vastaan.
Minä aion voittaa sen.

Vain unelmaa osasin rakastaa, sinä olit todempaa.

Lempikammastani puuttuu piikki, tänään sen huomasin kun iloisessa jälleennäkemisessä sitä aivan kuin uusin silmin katselin.
Sain kampani takaisin eikä minulla ole enää tekosyytä, joudun vihdoinkin myöntymään tosiasioiden edessä ja kohtaamaan sen minkä takia minä ihan oikeasti itken.

Jotenkin se on kai helpompaa huiputtaa itseään, tai ainakin edes vähän muita.
En minä itseäni, muita vain.
Muille en kerro kuin puoli totuutta.

Mua pelottaa ja haluun parkuu, oon elossa mut haluun juosta karkuun.

Miksi ihmisen täytyy myös osata vihata?
Miksi täytyy osata tuntea toista kohtaan negatiivisia tunteita, jos ne vain kuluttavat?
Jos minä saisin päättää, en muuta tekisi kuin hymyilisin onnesta soikeana.
Katsoisin rakastavin silmin päivästä toiseen ja tuntisin hyrisevää onnea sydämessäni läpi vuosien.

Mutta aina, ihan aina, tulee lopulta se päivä kun täytyy kohdata elämän karu totuus.
Elämä ei ole pelkkää onnea.

Eden.

Oon kuullut rakkaus on sodan kaltainen,

ja kaikki keinot sallitaan melskeissä sen.

Hei onko totta vai jonkun keksimää,


et päättyä se voi ja arvet siitä jää. 

 

Onko se sitä että tahdon sinun olevan vain mun,


 ja jos luovun sinusta niin silloinko epäonnistun?

 

Pelkääkö rakkaus jotain salaa kadehtii,


 omistaa toisen pitää kynsin hampain kii.

On sanottu että se kestää mitä vaan,


mut miksi luopuu itsestään ja rajoistaan?

 

Onko se sitä että osa minusta on aina sun,


ja vaikka lähtisin pois niin silti vielä sinuun takerrun?

 

 

Ei meitä ikuisiksi tehtykään.

Rajulle riemulle koittaa raju loppu,

loistonsa hetkellä se tuhoutuu

kuin tuli ja ruuti toisiaan suudellessaan.

Huomasin että kaikkeen, kaikkeen lopulta kyllästyy.

Millaista on olla turta?

Millaista on elää elämäänsä tuntematta mitään,

tuijottaa päivät eteensä näkemättä todellisuudessa mitään?

 

Minä hymyilen,

hymyilen niin että hampaat näkyy.