Ihailen ihan ehdottomasti eniten ihmisiä, jotka ei minkäänlaisten takaiskujen tai muiden edessä vaivu masennukseen tai murheeseen. Tajusin sen nähdessäni isäni suhtautumisen koiramme kuolemaan, koira oli kuitenkin ainut apu metsästykseen ja myös todella ahkera työssään.
Mutta masentuiko isäni, ei. Lakkasiko yrittämästä, ei.
Sunnuntaina hän lähti metsälle ilman koiraa, katsomaan saako sillä tavalla riistaa. Ja tulihan sieltä yksi jänis.
Olisin halunnut siinä paikassa halata, sanoa että rakastan ja kuiskata vielä "iskä oot miun idoli".
Niin paljon pahoja asioita tuntuu tapahtuvan joka puolella ympärilläni, etten tiedä miten niihin kaikkiin suhtautuisin.
Täytyisi pysyä vahvana, keskittyä siihen mikä on hyvää ja tulevaa.
Pelottaa, niin paljon pelottaa, tänään minä ihan aidosti kaipasin ensimmäistä kertaa moneen viikkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti