Kuinka kauan aion jatkaa, loputonta karkumatkaa.

Hyvät ihmiset,
seuraavan kerran kun olen aikeissa ruveta väkertämään jotakin tämän näköistä:

Niin tulkaa pliis joku muistuttamaan miten hermoja raastavaa on leikata tuollasia minikirjaimia, kun ne ei pysy käsissä ja repeilee. Ja sitten kun niitä liimaa niin kaikki paikat on siinä liimassa ja ne liimaantuu ennemmin sormeen kun siihen paperiin. Kiitos.

Tänään kärsivällisyys on ollu koetuksella, koska oon lähinnä siis vaan askarrellu ja tää ei todellakaan ole mitään helppoa ja nopeaa.
Huomenna taas uusi viikko alussa, ja samalla myös uusi jakso.
Paljon kaikkea uutta, kohta myös uusi kuukausi.
Päästään jo Lokakuuhun ja täydellinen pimeys lähenee.

She's got you high and you don't even know yet.

Totuushan on, että yleensä kaiken näkee selvemmin jälkeenpäin.
En tiedä miksi niin, koska silloinhan siitä ei ole enää mitään iloa.
Mutta nyt minä ainakin näen.

Olen nauranut tänään hurjasti, olen täynnä ihanaa lämpöä jonka ihmiset ympärillä saavat aikaan, olen niin iloinen siitä että olen tässä.
Olen iloinen elämästä, aidosta hymystä, pupusta jonka turkissa on ihana tuoksu.
Olen ilonen ihmisistä joille lähettää tervehdys kirjeen muodossa, iloinen ihan vain siksi että olen.
Olkaa tekin, pus.

Multaa kynsieni alla, huulilla maku Pielisen.

Illat noudattavat omia, erilaisia, rytmejään, riippuen siitä onko katulamppujen loisteessa vai keskellä pimeyttä.
Kaupungissa aika kuluu nytkähdellen, hitaasti kellon viisarit liikkuvat kohti yömyöhää, jolloin on aika mennä nukkumaan.
Kotona taas ne soljuvat hiljalleen omalla painollaan eteenpäin.

Ulkona sataa vettä, pitäisi kirjoittaa taas pitkästä aikaa kirje, huone on täynnä asioita joilla voisi täyttää seinien tyhjät kohdat.
Sanottavaa on kertynyt niin paljon etten tiedä kuinka sen kaiken kirjeeseen tiivistäisin, niin paljon asioita etten tiedä kuinka ne kaikki seinille asettelisin.

Hitaasti kellon viisarit kulkevat kohti iltaa ja sitä hetkeä kun voi vain nukahtaa.

Toisenlainen tie, haaveilijan vie, ehkä yksinäisenkin.

Tuntuu, että on liikaa sanottavaa.
Ajatukseni kiertelevät kuin perhoset hullut lamppua loistavaa.

Lähdin iltalenkille, löysin itseni kameran edestä.
Lähdin kouluun, löysin itseni juomasta suklaakahvia ja rukoilemasta.
Olin aivan yksin ja sitten en taas ollenkaan.

 

Niin arvaamattomia ovat elämän polut ja reitit.

Toivon, että olisin nyt lähellä oman tieni löytämistä.

Sano hei hiljaisuudelle.

Kaupunki on kaunis kaikissa valoissaan, joskus tosin hiukan liian äänekäs.
Monta tuntia suvantosillalla, pimeyttä odottaen.
Sadepisarat kastelivat asfaltin, minut ja kameran.
Asunto on hiljainen ja suuri yksin asua.
Naapurissa kävellään, kello tikittää seinällä.
Niin paljon ääniä mahtuu myös hiljaisuuteen, sanon sille hei.

Nykymaailma kai saanut on jonkinlaisen tuomion.

Minulla on elämä.
Elämä, joka tuntuu toisinaan olevan liian suuri minulle.
Pelkään kadottavani itseni sen suuruuteen.
Minulle riittäisi pienempi ja yksinkertaisempikin, kun en itsekään ole niin kovin suuri.

Yritän sanoa itselleni ettei minun tarvitse olla tämän enempää.
Se riittää kyllä mihin tunnen pystyväni, ei tarvitse ylittää omia rajojaan jatkuvasti.
Silti se ei vain tunnu riittävän.
Ei sitten millään.

Tuntuu, että pitäisi olla itsenäisempi.
Pitäisi pärjätä enemmän omillaan.
Kuuluisi olla jo niin aikuinen.
Mutta kun en ole, en vain ole.

Aina kai tavallaan minä ikävöin sinua.

Jag vet inte varför, men kanske är det därför jag minss det så väl.

Dina stora ögön, dina bruna händer, dina vassa knän.

 

Var det dig jag så, som en skugg ur mina drömmar.

Var det dig jag så, dig jag svor att aldrig glömma.

 

 

Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu.

Pää tuntuu raskaalta ja yritän kirjoittaa viisaita sanoja siitä mikä ihmisiä koukuttaa BB:ssä, minä en vain tiedä.

Pitäisi mennä nukkumaan eikä istua tässä, minä en vain jaksa ymmärtää.

Televisiossa lauletaan lauluja, tuttuja ja tuntemattomia.

 

Musiikki on se joka pitää minut hengissä.

Toisinaan myös se, joka tuo mieleen kipeimmät muistot ja silmäkulmiin kyyneleet.

Silti se on se, joka antaa voimaa jatkaa.

Ja laula jos tunnet tän onnen.

Pyörän tarakalla maailma vilistää silmien ohitse.
Mietin joko uskaltaisin taas luottaa elämään, siihen että se kantaa huomiseen.
Olo on helppo, yhtä helppo kuin oli pyöränkulku.

"Mä tajuta sain, että hetki on kaunis
Mä tajuta sain, että nyt tai en koskaan tän hetken mä tahdon tallentaa
Mä hengittelen, olen täynnä voimaa
Mä tajusin sen, että onni on se, että mun sydän pomppailee
En odota aina uutta, muuten mä jään ilman mahdollisuutta elää elämää!

En laula tänään niista sydänsuruista,
Enkä laula tänään niistä hetkistä, jotka hukkasin turhiin toiveisiin
En laula tänään, surun kyynelistä
Mä onneni nään olemassa tässä ja nyt ja se pulppuaa"

Tarkoitus on elää ja kerran kuolla.

Huomaan kadottaneeni syyn miksi elän.
En enää hymyile, en useinkaan niin kuin ennen.
En huomaa kuinka kauniita ovat tähdet, näen vain pimeän.
En huomaa miten hyvälle ruoka maistuu suussani, ajattelen vain "pystynkö syömään".
En muista elää, kun koko ajan pelkään elämäni loppumista.
Nyt aion taas löytää kauneuden ja nähdä sitä myös pimeissä syksypäivissä, maahan pudonneissa keltaisissa lehdissä, onnellisten hymyissä ja kylmissä tuulissa.

Hymyilen.

Mullon suvun taipumus synkkyyteen, pakotie paikkaan salaiseen.

On tärkeää osata elää hetkessä. Jos nyt alan pelätä sitä mitä tapahtuu tulevassa, en saa hetkeäkään hyvää oloa. Pysäytän hetken tähän.

Kuulin historian lehtien havinaa, näin koko lapsuuden vilistävän silmieni ohitse, mietin kuinka kaikki on muuttunut.
Halasin pientä ja pehmoista, nieleskelin kyyneliä, liikutuin.

Minulla on suuri unelma, vaikken vielä osaa määritellä mikä.