Minä pelkään tuntea liikaa.

Mistä tulevat tunteet?
Mistä ne takaumat, jotka tuovat kerran tunnetut tunteet niin elävinä takaisin?
Viha joka ei koskaan päässyt ulos, vaan se mykerrettiin jonnekin sielun sopukoihin.
Itku joka pusertui ulos silmäkulmista silloin kun ei olisi tarvinnut.
Häpeä ja nolous, punaisena helottavat posket, ympärillä vain poikien pilkallisesti nauravia naamoja.
Ilo jonka ei koskaan annettu muodostua hymyksi asti, rakkaus joka vain asui sydämessä muttei koskaan uskaltanut näyttäytyä.

Mistä tulevat tunteet, mistä kaikki niiden synnyttämät ajatukset?
Olen pohjaton ja liian täynnä tunteita.

Niin täysi on pää, jotenkin kauniisti tällä kertaa.

Löysin kirpparilta raidallisen mekon, joka kerää itseensä kaikki hiukset.
Se on täydellinen, hymyilyttää.
Löysin myös kengät joita äitikin ihasteli "näin uudet kengät, ja vaan kolme euroa", niinpä.

Silmiä väsyttää ja olo on uninen.
Huomenna voisin nukkua pitkään, mutten liian.

Tämä viikko on ollut hyvä, niin hyvä että voisin pakahtua.
Kuumotus korvalehdessä, kakunleivonta höpöjen kanssa ja aidosti ilahtuneet ilmeet kun kakku nostettiin kahvitauolla jääkaapin uumenista keskelle pöytää, onnistunut kirpparikierros, huomenna lepopäivä, lauantaina keilaamaan ja syömään hyvässä seurassa.

Tässä kuva mekostani, minä kiitän ja kuittaan.

Mekko ♥

 

I hear what the flowers say, and drink every drop of rain.

Näin unta.
Oikeassa korvassani oli korviksia yhden sijasta kaksi, työskentelin ranskalaisten rasvaisessa hajussa, joka tarttui hiuksiini.
Tänään tein unestani ainakin osittain totta.
Siitä on todiste oikeassa korvalehdessäni, jota hiukan kuumottaa.

Täytyisi lukea huomiseen kokeeseen, televisiossa Satuhäät, ajatus harhailee loppuviikkoon ja mahdollisiin vapaa päiviin.
En jaksa miettiä huomista, en. Leipä on hyvää ja jogurtti, nam.

Haluun olla se, jonka jälkeen ei oo olemassa sulle enää tavoiteltavaa.

En halua koskaan olla täysin valmis, haluan että aina minulla on vielä jotain kokematta.
En halua koskaan tietää kaikkea, haluan että joudun aina kysymään itseltäni ja kyseenalaistamaan valintojani.
En halua koskaan olla koko aikaa onnellinen, haluan että välillä saan itkeä jotta onneni sen jälkeen tuntuisi monin verroin paremmalta.
En halua koskaan lakata hämmentymästä, haluan että aina löydän elämästä jotain uutta ja hämmentävää.

En halua, haluan.
Mitä minä elämältäni haluan.

It's not what I say, it's what I do.

On tyhjä olo siitä kuinka taas yksi viikko elämästä on livahtanut ohitse kuin varkain.
Nuo päivät ovat olleet elämääni, osa todellisuuttani, enkä ole tarttunut niihin.
Tai ehkä olen, olenko?
Täytyykö muistaa kokonainen päivä, että voi sanoa sen eläneensä.
Vai riittääkö että muistan kuinka kehoni liikkui musiikin tahdissa, miten pakkanen nipisteli poskiani aamuisin koulumatkalla, kuinka hymyilin vaikka ilma oli hyytävän kylmä.
Ehkä vaadin todellisuudelta enemmän kuin on tarpeen.

Riittää että päivät ovat, että minä olen, se on elämää.

Mielenrauha ei valvo viiteen.

Sisälläni on demoni.
Se pakottaa minut pelkäämään, laittaa päähäni ajatuksia.
Tunnen kuinka se valtaa minusta elintilaa, kuinka se hukuttaa minuuteni alleen.
En saa antaa sille valtaa, en saa antaa sen vallata ajatuksiani.
Haluaisin huuhtoa sen ulos itsestäni, kuin pahan olon viemäristä alas.
Täytyy pitää kiinni itsestäni, etten katoaisi demonini suihin.
Täytyy olla vahvempi kuin se, ovelampi kuin se, enemmän kuin se.
On löydettävä sisältäni jotain hyvää, josta pitää kiinni.
On löydettävä itseni, tartuttava siihen.

Kuuntelen kuinka maailma allamme hengittää.

Olen myöhässä.
En koskaan koulusta, en sovituista tapaamisista, en tärkeistä menoista.
Nyt kuitenkin olen.
Myöhässä elämästäni, suurista suunnitelmista, tulevaisuuteni löytämisestä.
Ihan vain myöhässä.

Vähän myös eksyksissä.
Mitä kertoo minusta se, että omistan valkoisen ukulelen jota en edes osaa soittaa?

Ota minusta puolet.

Voin jäädä tänne, en vaadi juuri mitään.

Minulle riittää kumarat puut,

tien toisella puolella järvi,

johon voi halutessaan hukuttautua.

 

Jos tahdot herätä viereltäni,

jakaa aamun,

antaa silkkejä ja suudelman,

en paremmasta en,

hymyilen huulillani,

mutta silmilläni en,

mutta silmilläni en.

  

 

Ota minusta puolet kokonaista et saa,

ota korvalehteni läpi kuultava valo,

verisuonet kaulallani,

lempeät sanani niskassasi ota,

mutta sydämeni jää.

 

Toisinaan kaipaan aikaa jolloin auringonnousu sattui

ja sydämeni oli missä lie,

sillä silmäkulmissani on jäljet,

joista näkee että silmillänikin joskus hymyilin,

silmillänikin joskus hymyilin.

 

 

 

Ota minusta puolet kokonaista et saa,

ota korvalehteni läpi kuultava valo,

verisuonet kaulallani,

lempeät sanani niskassasi ota,

mutta sydämeni jää.

 

 

Ota kokonaan,

ota korvalehteni läpi kuultava valo,

verisuonet kaulallani,

lempeät sanani niskassasi ota,

mutta sydämeni jää.

Kerran kuussa...

...en tykkää olla nainen.

...syön liikaa.

...himoitsen outoja ruokia.

...voisin syödä loputtomiin.

...lasken kalenteristani ruksattuja päiviä,

ja ruksailen niitä lisää.

...mahaan sattuu.

...huumaan itseni särkylääkkeillä jotten tuntisi,

joskus sattuu silti niin että haluaisin oksentaa.

...odotan, että näkisin punaista.

...olen helpottunut kun se tulee ajallaan.

...minusta on aivan normaalia nähdä punaista monen päivän ajan.

 

Minun elämäni kulminoituu siihen, punaista kerran kuussa.

You stole my heart and so much of me, now I am only half of what it takes to feel complete.

Istun tässä, mikä on hämmentävää koska yleensä en koskaan istu tässä pöydän ääressä, vaikka minun piti lukea kirjaa.
Koulun jälkeen kahvittelua jätkäporukassa, coffarin suklaakeksi maistui suolaiselle.
Tyhjä kämppä, jammailua peilin edessä, suoristetut hiukset ja päällä uusi paita.
Tänään katkesi hienosti alkanut "en ole ostanut tänä vuonna vielä ainuttakaan vaatekappaletta"-putki.
Ratkesin.

Nyt saavat naapurit kuulla kaunista lauluani kokonaisen konserton verran.

Silmäkulmissani on jäljet, joista näkee että silmillänikin joskus hymyilin.

Elämäni on ihanan tavallista.
Se on vihdoin asettunut turvallisiin uomiin, joita pitkin on helppoa kulkea eteenpäin.
Kävelin koulusta kotiin.
Aurinko paistoi, lunta satoi, olo oli kevyt, hymyilytti.
Kahvia pikkumyy mukista, naurua maailman hölmöimmille mutta silti niin rakkaille höpöille.
Elämäni on ihanan samanlaista päivästä toiseen, silti jokainen päivä on uusi seikkailu.
En kaipaa mitään enempää, minun on hyvä olla tässä.

Everything that kills me makes me feel alive.

Täytyisi muuttua kiltimmäksi, sen totesin tänään.

Kieli on terävä, joskus vähän liiankin.

 

Keskiviikkona kohtaan ensimmäistä kertaa itseni peilisalissa.

Kompastelen jalkoihin, ehkä löydän sisältäni rytmin.

 

Hiukseni ovat nykyään niin hassut, kovin suorat ja sileät.

Minä olen oppinut suoristamaan, saisinpa ryhtinikin yhtä suoraksi.

 

Haluaisin korviin lisää reikiä, tai värjätä hiukseni mustaksi.

Muuttuisinko silloin enemmän minuksi, vai ajautuisinko kauemmaksi siitä mitä todella olen.

Hieman henkilökohtainen viesti.

Minä opin rakastamaan sinua.
Opin rakastamaan myös sitä kaikkea, joka sinussa sai minut raivostumaan.
Jos minä opin rakastamaan, kai minä silloin opin myös unohtamaan.

En antanut sinun rakastaa itseäni, sen sijaan pakotin sinut vihaamaan.
Ja kun onnistuin siinä, vasta silloin tajusin kuinka paljon rakkauttasi tarvitsen.
Vaikka osoitin etten tarvitse rakkauttasi, se ei koskaan ollut muuta kuin maailman suurin valhe.

Vaikka minä opin rakastamaan vikojasi, en tiedä opitko sinä koskaan näkemään minun vikojani.
Opitko koskaan ymmärtämään, että minäkin olin vain ihminen heikkouksineni.
Löysitkö sinä koskaan minusta ainuttakaan virhettä.
Osasitko sinä katsoa ohi peilikuvasi minuun ja nähdä, että minussa on säröjä, etten minäkään ole täydellinen.

Jos sinä olisit nähnyt itsesi niin kuin minä opin sinut näkemään, et tuomitsisi itseäsi niin pahasti.
Minusta tuntuu, että sinä et osaa rakastaa itseäsi, eikä minunkaan rakkauteni silloin riitä.
Olisin halunnut saada sinut ymmärtämään kuinka paljon sinua oikeasti rakastin, mutta en koskaan saanut tilaisuutta edes yrittää.

Minä kadotin itseni sinuun ja tunteisiini sinua kohtaan.
Kadotin itseni keskittyessäni niin kovin rakastamaan sinua ja virheitäsi.
Halusin auttaa sinua, mutta unohdin itseni.
Nyt minun täytyy löytää itseni uudelleen.

So am I wrong for thinking that we could be something for real?

Tuntuu kuin olisin täynnä, aivan täynnä niitä tunteita joita olen viimeiset kuukaudet käynyt läpi.
Pelko siitä että kuolen, väsymys siitä miten tarkkailen kehoani, ahdistuneisuus, kyyneleet ja yksinäisyys, hymyily vaikka ei hymyilytä. Niin paljon tunteita, liikaa tunteita, liikaa kaikkea negatiivista. On pitänyt pärjätä, sanoa että kaikki on okei, olen huijannut itseäni.

Tänään vedin keuhkoni täyteen raitista pakkasilmaa ja tunsin lumihiutaleet kasvoillani. Taivaalla loisti ohuesti pilviverhon lävitse puolikas kuu ja lumihanki hohti ja kimalsi kuin tuhannet tähdet olisivat tuikkineet. Vihdoinkin on oikeasti talvi ja siitä minä tykkään kovasti.

I'm not who I once was.

Täytyy kysyä itseltäni: mitä minä haluan.

Halusin ne oranssit kengät, kunnes sain tietää paljon ne maksavat.
En halunnut juoda kahvia, kunnes täytyi valita kahvi tai burana taltuttamaan päänsärky.
Haluaisin minisiilin joka tuhisee, ja silitettävän pikkupöllön.
Haluaisin aamulla kouluun menemisen sijasta jäädä peiton alle nukkumaan.

Haluan tehdä tästä minun vuoteni, oppia kuulemaan sen mitä todella haluan.
Haluan nauraa aidosti, oppia tyytymään ja lakata odottamasta elämältä niin paljon.
En halua enää kiirehtiä sinne jonnekkin, on aika hidastaa ja kuunnella hetki.

Jos pystyisin, sun unta katselisin, niin kauan kunnes heräisit.

Olen ehkä luvannut jotain sellaista, jota en pysty pitämään.
Sanonut kyllä, olematta varma siitä pystynkö oikeasti.
Istuin hetken tuijotellen seiniä, jotka olen jo melkein ehtinyt unohtaa.
En osaa ulkoa niiden jokaista kohtaa, en näe itseäni polvenkorkuisena niitä tuijotellessani.

Olen vihdoinkin siirtänyt itseni tämän vuoden puolelle.
Hitaasti olen sulatellut neljäätoista kieleni päällä, antanut sen valua tajuntaani.
Paljon on tällekin vuodelle odotettavaa, toivon sen täyttävän ainakin suurimman osan.

Kun aika on, niin saavuthan sä silloin luo.

Kun aika on,

ja minä itkin,

tiesin että on tullut aika.

Minä soitin,

minä tärisin,

vastaa ole kiltti,

rukoilin.

 

Hajosin palasiksi,

vajosin maahan,

housut kastui ja paita,

en välittänyt.

 

Kun aika on,

onko meidän aikamme koskaan,

vaikka minä tulen lähelle ja yritän liikaa,

kaikki vähenee,

vähenee.

Pitäisikö jäädä ja samalla lähteä.

Jos nimi tosiaan on enne, onko tämä nyt sitten merkki.
Merkki jota olen odottanut, merkki joka kertoo että nyt on aika lähteä.

Lähtisin jos tietäisin miten se tehdään, en ole siinä kovinkaan hyvä.
Lähtisin jos tietäisin minne, vaihtoehtoja on valtavasti, en vain tiedä onko niistä mikään kovinkaan hyvä.

Lähtisin jos tietäisin, mutta en minä tiedä.
Täytyykö minun siis vain jäädä, tähänkö minä sitten jään.

Ikkunassa lian paljastaa, keväällä se valo.

Milloin on kevään ensimmäinen päivä, milloin talvi oikein päättyy.
Milloin se on jos ei silloin kun lumet sulavat ja maa paljastuu lumen alta.
Mistä tiedän milloin alkaa kevät, jos koko talvena ei ole kunnolla lunta.
Tai onko talvi edes alkanut jos ei ole lunta, elämmekö edelleen syksyä.
En tiedä, on vain niin kamalan pimeää.

Minä odotan valoa, kevään valoa.

Seisot äärellä jyrkänteen, älä eteenpäin astu, ota järki käteen.

Minä yritän pitää ajatukseni kurissa.
Ajattelen maidon koostumusta, sen ainesosia.
Mietin Popin jalkoja, miten ne järjestäytyvät kun se loikkii eteenpäin.
Keskityn lumihiutaleiden syntyyn, oksien liikkeisiin tuulessa, kukkien kasvuun ja muumien elämään.
Mietin kättäni, sen lihaksia ja kuinka aivoni ohjailevat sen liikkeitä, voisiko sillä olla oma minusta riippumaton elämä.

Minä yritän koko ajan ja silti ajatukseni harhailevat sinne mitä yritän olla ajattelematta.
Tottakai, tietenkin, kuinkas muuten.
Haluaisin pois, jonnekkin muualle, vaikka en kai voisi unohtaa sielläkään.

Jos on onneton, on ainakin toivoa paremmasta.

En tiedä oliko vuoteni aloitus katastrofi niin kuin tulva aalto joka hukuttaa kaiken alleen, vai juuri jotain aivan päinvastaista; pelastus.

Katastrofi, koska minuun tulee sattumaan aivan helvetisti, tiedän sen jo nyt.

Pelastus, koska hymyilen taas, ja sitä en ole tehnyt moneen päivään.

 

Tänä vuonna minä aion lakata laskemasta.

En aio enää laskea vuosia, miettiä kuinka monta vuotta sitä ja tätä.

Aion keskittyä olemaan onnellinen, elämään enemmänkin hetkessä ja ottamaan asiat vastaan silloin kun ne tulevat.

En mieti mitä oli joskus, en ajattele mitä tulee tapahtumaan, on vain nyt.