On tyhjä olo siitä kuinka taas yksi viikko elämästä on livahtanut ohitse kuin varkain.
Nuo päivät ovat olleet elämääni, osa todellisuuttani, enkä ole tarttunut niihin.
Tai ehkä olen, olenko?
Täytyykö muistaa kokonainen päivä, että voi sanoa sen eläneensä.
Vai riittääkö että muistan kuinka kehoni liikkui musiikin tahdissa, miten pakkanen nipisteli poskiani aamuisin koulumatkalla, kuinka hymyilin vaikka ilma oli hyytävän kylmä.
Ehkä vaadin todellisuudelta enemmän kuin on tarpeen.
Riittää että päivät ovat, että minä olen, se on elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti