Jäi sieluuni syys.

Ulkona on ihan syksy. Keltaiset lehdet kieppuvat tuulessa ja taivaalla voi nähdä muuttolintujen lentävän kohti etelää. On oikeastaan ihanaa olla pitkästä aikaa yksin kotona. Vaikka olisikin kai pitänyt olla ahkera ja en oikeastaan voi sanoa saaneeni paljoa aikaiseksi. Mutta on vain niin mukavaa olla ja ihmetellä syksyä.
Parasta syksyssä on ehdottomasti yhdistelmä tennarit ja villasukat. Olen nyt tykästynyt paksuihin sukkahousuihin ja mekkoihin. Onneksi omistan edes yhden kivan farkkumekon! Huomenna aionkin kiertää kirpputorit josko sieltä löytyisi halvalla erilaisia mukavia mekkoja tai tunikoita vaatekaappiin. Muuten opiskelijabudjettini ei kyllä anna periksi tätä uuden tyylin luomista. Harmi, että kaikki ihana on niin kallista.
Kävin keskiviikkona ystävän kanssa Lappeenrannassa shoppailemassa ja elokuvissa. Näin niin monta ihanaa paitaa, juuri sellaista pitkää ja täydellistä, mutten raaskinut ostaa yhtäkään. Näin myös aivan ihanan täydellisen oranssin pitkän villatakin, mutta sekin maksoi liikaa. Eih, miksi olen niin köyhä? No toivottavasti huomenna onnistaa kirppareilla ja löydän jotakin halpaa, mutta ah, niin täydellistä.
Nauttikaa syksystä, villasukista ja keltaisista lentelevistä lehdistä!

Rakastan noita tennareita!

Somebody new, just like you.

Olen juminut menneisyyteen.
Siihen tunteeseen.
Jumissa, jumissa, jumissa.

Tällä viikolla olen kaivannut kotiin, syönyt liikaa suklaata ja karkkia ja palannut alkupisteeseen.
Tavallaan tämä on takauma, tavallaan tuntuu niinkuin kaikki olisi aina ollut näin.

Mielestäni en vaadi liikaa onnelliseen elämään, mutta entä jos muut kokevat niin.
Jos vaadin muilta liikaa, koska todellisuuden tajuni on hämärtynyt, koska en ole koskaan elänyt todellisuudessa, koska koko elämäni on unelmissa.
Jos tajusitte.

Oikeasti en edes tiedä haluanko päästää irti.
En ole varma haluanko sulkea tätä ovea, kuten serkkuni asian mahtavasti ilmaisi.
Pidän sen raollaan ja toivon, että jonain päivänä voin oikeasti astua siitä sisään, sisään unelmaani.
Ei hyvä, ei näin sanoisivat ystävät.
Mutta kun TAHDON ja en vain pysty.
Olen jumissa.

Kivaa.

Nyt on hyvä fiilis.
Tentti meni hyvin. En vain vieläkään voi uskoa, että todella osaan vastata kysymykseen: Anna esimerkki lekseemistä, jolla on vajaa paradigma. Huomasin sitä paitsi ajattelevani, että huh onneksi tässä on näin helppoja kysymyksiä. Siis mistä lähtien olen pitänyt sanoja lekseemi ja paradigma helppoina?
Nyt saan vain olla ja istuskella. Rauhoitttua ja rentoutua. Pääsen tänään kotiin ja siellä on pieni Popi. Vaikka kotona käydessäni aina onnistunkin sotkemaan muuten niin tasaista elämääni, ei se enää oikeastaan haittaa, koska nyt minulla on toinen paikka, jonne paeta. Joutseno on alkanut kuulostaa taas mahdollisuudelta, eikä vain velvollisuudelta.

Sain yhtenä päivänä kirjeen ja rakastuin käsialaan.
Tajusin, että tiedän jotain sellaista mitä kukaan muu ei. Pelottavaa ja samalla kiehtovaa.
Tajusin, että minulla on erilaisia ystäviä. On kotiystäviä ja joutsenoystäviä. On parasystävä, serkkuystävä, galleriaystävä, kouluystävä ja junaystävä. Hassua.

Pintaa syvemmällä.

En ole hyvä piirtämään.
Siksi voisinkin mieluummin kirjoittaa kaikki minulle tärkeät ihmiset, jotta he olisivat olemassa muillekin kuin vain minulle. On paljon muitakin ihmisiä, voi niin paljon, mutta valitsin tähän ne, jotka tällä hetkellä eniten vaikuttavat elämääni.

On ihminen, joka voi laittaa minulle viestin ihan vain siitä syystä, että on huolissaan, koska voi olla, että NHL ei ala ajallaan tai ollenkaan. Hän saa minut paremmalle tuulelle yhdellä sanalla tai kenties pelkällä ilmeellä. Hänen kanssaan voi joko olla ihan hiljaa tai sitten vain nauraa katketakseen. Emme tarvitse sanoja ja se on mahtavaa.

On ihminen, joka rakastaa syksyä, villasukkia ja kaikenlaisia pieniä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Aamulla hän vaatii kupillisen kahvia päästäkseen kiinni tulevaan päivään. Hän tykkää ihmetellä maailmaa niinkuin minäkin ja olemme oppineet toisiltamme paljon.

On ihminen, joka haluaa kenties tavoittaa elämässään vielä jotain suurta. Muuttaa Firenzeen, hankkia kattohuoneiston ja viettää päivät kirjoittaen, lukien ja käyden teatterissa ja oopperassa. Hän vastaa puhelimeen hassusti sanomalla: "haloo" ja hänen kanssaan voi keskutella todella päättömistä asioista.

On ihminen, joka ei tykkää heinäsirkkojen sirityksestä, eikä biitsillä makoilusta. Hän rakastaa talvea ja lunta, eikä älyä turisteja, jotka tulevat lappiin nähdäkseen poroja, jotka eivät edes oikeasti ole mitenkään erityisen söpöjä eläimiä. Hän pitää tuulesta, eikä kutsu muutamia hassuja pisaroita sateeksi.

On ihminen, josta tiedän vain ääriviivat. Vain sen missä kulkevat kylkiluut ja kuinka silmäripset kaartuvat. Tiedän muutakin, mutta silti en ole varma haluanko edes tietää niin kovin paljoa. Ehkä ääriviivoissa voi joskus olla kaikki se mikä on tärkeää.

Näin minä teidät näen. Pienet asiat ovat niitä parhaita, koska ne erottavat meidät massasta.

Alussa.

On oikeasti tosi pelottavaa ajatella miten voisin vain lakata olemasta, jos haluaisin. Voisin piiloutua maailmalta, eikä kukaan tietäisi minun edes olevan täällä. Vain ne ihmiset, jotka tuntevat minut, osaisivat kaivata. Kukaan muu ei osaisi, koska ei edes tietäisi, että olen täällä. Ei kukaan voi kaivata mitään sellaista, jota ei ole koskaan nähnyt. Ei ainakaan varsinaisesti.
Sen takia kai haluankin tehdä itsestäni todellisen. Haluan näkyä. Haluan, että on olemassa ihmisiä, jotka tietävät minun olevan täällä.

Lentäviä ajatuksia:
Valtava paino rysähti harteilleni, kun tajusin: "Kaikki on kiinni minusta itsestäni".
Mitä jos en olisi hakenutkaan Joutsenoon.
Mitä minä nyt tekisin.
Mitä jos olisinkin mennyt Jyväskylään.
Millaista elämäni olisi.
Miten monet asiat jäisivät kokonaan kokematta, jos en tietyllä hetkellä olisi tietyssä paikassa.
Minulla on valtavasti vastuuta omasta elämästäni.
Päätän itse miten sen käytän.
Ja silti on vielä olemassa se korkeampi voima, joka voi tuhota minut millä hetkellä hyvänsä.
Vaikka juuri silloin kun tunnen olevani onnellisempi kuin koskaan.
Maailma on valtava ja se pelottaa minua.
Pelottavinta on etten etukäteen voi tietää miten asiat menevät.
Mitä tapahtuu, jos teen näin tai en tee.
Mistä tiedän milloin pitää uskaltaa tarttua hetkeen ja hypätä.
Jos en koskaan uskalla, en koskaan saavuta mitään.
Mutta yleensä..
Vaikka uskaltaisin, silti en saavuta mitään.
Lopulta olen aina siinä samassa pisteessä.
Alussa.

Hymy poistaa murheet.

Tänään oli hymypäivä.
Vaikka itse asiassa aamu oli huono ja koko päivä melko epämukava, niin silti hymyilin.
Kuljin pitkin Joutsenon katuja hymyssä suin ja mietin kuinka joku on kasvanut niillä kaduilla.
Kuinka joku on voinut kävellä niitä 19 vuotta.
Kuinka joku tuntee ne omikseen.
Minulle ne ovat vielä vieraita, vasta pari viikkoa vanhoja tuttavuuksia, mutta silti ihan mukavia.

Tämän päivän hymystä ei ole kuva todisteita, mutta tässä on hampaisia hymyjä vuosienvarrelta:

 

 

Päätin, että hymyilen tästä lähtien kuvissa aina niin, että hampaat näkyy, koska se näyttää niin paljon aidommalta!

Jos odotat aikaa, parempaa aikaa, odotat seuraavaan elämään.

Lupasin joskus: "Minä odotan" vaikken edes tiennyt mitä.
Mitä minä oikeastaan lupasin?
Lupasin odottaa, mutta mitä?
Parempaa aikaa, muutosta vai ehkä elämäni alkamista?
Kaikki pysähtyy silloin, kun odottaa.
Mummoni aina sanoo, että mitähän se luonto vuottaa, kun on niin tyyntä, että ei lehtikään värähä.
Luontokin pysähtyy vain silloin, kun se odottaa.
Koko maailma hidastaa kulkuaan.
Ihmiset liikkuvat hitaammin.
Liikennevalot eivät koskaan vaihdu punaisesta vihreään.
Jonossa on aina yhtä monta ihmistä, eikä jono liiku.
Työvoimatoimistossa mies puhui odotusaikani loppumisesta.
Olisin halunnut nauraa ääneen.
Minä en aio enää vain odottaa.
Minä aion elää.

These days are gone.

Istuin junassa ja katsoin kuinka Joensuu jäi hiljalleen taakse. Maisemat vaihtuivat tutuista tuntemattomiin. Ämppärissä soi Scandinavian Music Groupin Minne Katosivat Päivät. Junan ikkunaa pitkin valui silloin tällöin yksinäisiä vesipisaroita. Kenties ne olivat kyyneleitä, jotka tunsin sielussani mutten silmissäni. Se oli aika täydellinen tapa lähteä.
Tämä on nykyään minun elämäni, minun todellisuuteni.
Olen joskus siellä ja toisinaan täällä.
Tavarani ovat ripoteltuina kahteen eri paikkaan aivan kuin olisin vailla pysyvää kotia.
Tavallaan olenkin.
Opinko joskus käyttämään jostain muusta paikasta kuin tutusta ja turvallisesta lapsuudenkodista sanaa koti? Juurrunko joskus jonnekkin muuallekin yhtä vakaasti, niin etten koskaan haluaisi muuttaa?

Jos joku olisi pari vuotta sitten tai vaikka puolikin vuotta sitten kertonut, että minun arkipäivääni on matkustaa Joensuun ja Joutsenon, kodin ja asuntolan väliä, en olisi uskonut.
Mutta se kai tekee elämästä elämisen arvoista.
Kun koskaan ei voi tietää.