Kiitos muistoista 2012.

Saattaa olla, että joskus vuoden 2012 alussa päästin suustani jotain sellaista kuin: 2012 - Muutosten vuosi. Ja sitä tää todella on ollu, mutta siitähän oon täällä jo aiemminkin maininnut. Ajattelin nyt tiivistää vuoden kohokohdat, että muistaisin kaikki hetket.

Vuonna 2012 sain ajokortin, kirjoitin ylioppilaaksi, pääsin lukiosta, rakastin enemmän kuin koskaan ennen, opin mitä tarkoittaa olla tosissaan, luulin löytäneeni etsimäni, petyin ihmisiin, vihasin vähän ja itkin paljon, opettelin antamaan anteeksi ja unohtamaan, tein rohkeita päätöksiä, lähdin jotta näkisin lähelleni, opin mikä on elämässä tärkeintä, kokeilin jotain uutta, sain uusia ystäviä, tutustuin moniin mahtaviin ihmisiin, fiilistelin Eppujen keikalla, löysin itsestäni uusia puolia, en joutunut luopumaan kenestäkään lopullisesti, yritin löytää itseni, totesin etten taida olla yliopisto ihminen, lähdin ja palasin takaisin, kaipasin mennyttä ja pelkäsin tulevaa, epäröin että uskallanko mutta päätin yrittää, joulupöydässä lautasia oli yksi enemmän kuin viime vuonna, totesin että minulla on kaikki hyvin.

Ja vaikka väitänkin, että kaikki on muuttunut niin silti monet asiat on ihan kuin ennenkin. Kaikki ystävät on tallella, perhe on kasassa, Popikin on vielä täällä, olen taas kotona rakkaiden luona ja tykkään hurjasti Joensuusta. Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan vuoteen.

Ainoa laatuaan.

Olin jo unohtanut millaista se on vain istua ja jutella parhauden kanssa. Pienikin asia on tärkeä, toinen ymmärtää puolesta sanasta tai ilman niitä, voi muistella hassuja ja nauraa pienelle itselle, suunnitella tulevaa ja kertoa sen kaikkein syvimmän tunteen jota ei ihan jokaiselle uskalla paljastaa. En tahdo, että koskaan menetän tätä. Tässä on kaikki mitä tarvitsen ja enemmänkin. Rakastan ♥

Avain.

Nytkö minun sitten pitäisi tietää jotakin mielenliikkeistäni.
Pitäisi ymmärtää miksi päällimmäisenä mieleen hiipii helpotus.
Ei, en todellakaan ymmärrä.

Nykyään kun kysyn itseltäni, että mitä minä oikeasti haluan, en koskaan osaa vastata. Tiedän, jos haluan nukkua, tai tiedän, jos haluan syödä, mutten tiedä mitään elämästä. Olenko valmis? En tiedä. Haluanko oikeasti? En tiedä. Ollakko vai eikö olla? En tiedä sitäkään. Kun kysyn itseltäni näitä kysymyksiä, sisimpäni vaikenee. Se humisee tyhjyyttään kuin silloin kun en tiennyt mitä mantelilta toivoisin. Tiedän, että vastaus on siellä jossain. Tuntuu aivan kuin suuri ovi sulkeutuisi ja kätkisi taakseen todelliset tunteeni. Haluaisin todella päästä kurkistamaan sisään tuosta ovesta ja saada tunteeni takaisin. Olen kyllästynyt tähän epätietoisuuteen, siihen etten koskaan tiedä mikä todellisuudessa on oikea vastaus. Oven takana voisi olla avain ymmärrykseen ja siihen, että hahmottaisin omat ääriviivani.
On helppoa kuvitella kaiken olevan okei, mutta todellisuudessa, oikeasti, onko kaikki okei. Sitä en tiedä. Se on totta, ettei aina tarvitse tietää, mutta eikö nyt edes jotain. Edes itsestään. Ainakin tuntuu siltä, että haluaisin tietää. Jos en tiedä mitään itsestäni, en tunne itseäni ja kuinka silloin voin oppia todella tuntemaan muitakaan ihmisiä?

Joulun taikaa.

Joulu meni kivasti. Joulupuuron manteli löytyi taas kerran lautaseltani ja joulukuusen alta löytyneen pelin testauskierroksen voitto osui myös kohdalleni. Sanotaan, että jos ei ole onnea arvassa niin sitten sitä on rakkaudessa. En tiedä, miksi se menee minulla juuri toisinpäin. Mitä teen arpaonnella ja idioottimaisilla voitoilla, jos rakkauselämäni on onnetonta?
Mantelin löydyttyä lautaseltani olisin saanut toivoa jotakin, mutten yhtäkkiä tiennyt ollenkaan mitä. Pyörittelin mantelia suussani uskaltamatta puraista, koska uskoin, että toive on esitettävä sillä hetkellä kun puraisee mantelin puoliksi tai se ei toteudu. En tiennyt pitäisikö minun toivoa jotain itselleni vai ehkä muille. Ehkä sisältöä tyhjään elämääni, vinkkiä siitä mihin suuntaan minun on kuljettava tai onnea ja rakkautta. Tai ehkä jotain niin ylimaallista kuten rauhaa koko maailmalle. Todellisuudessa sillä ei kai oikeastaan ole väliä, koska sehän on vain hassu uskomus. Silti tunsin, että ehkä mantelissa tosiaan on taikaa, ehkä minun tosiaan kannattaa miettiä mitä toivon. En vain lopulta osannut pukea sitä sanoiksi, toivottavasti joulussa ja mantelissa todella oli sen verran taikaa, että hiljainen toiveeni on kuultu.

 

Ilmeisesti olin myös ollut ihan kiltti, koska kuusen alta löytyi kivoja paketteja. Lempilahja oli ehdottomasti keltainen muumimuki. Taas on yksi joulu takana, oikeastaan elämäni 20. joulu. Pian vaihtuukin jo vuosi ja taas puhaltaa uudet tuulet. Voi kuinka nopeasti aika kuluu, ehkä se vielä joskus hidastaa kulkuaan.



Winter wonderland.

Väitän olevani köyhä, koska minulla ei ole rahaa. Silti purkissa on 82,45 euron edestä kolikoita. Mutta ei rikkautta välttämättä aina määritellä rahan avulla. Rikkautta on onnellisuus, rakkaus, ilo, oma koti, oikeudet, usko parempaan huomiseen. Suurin rikkaus on kai se, että vastoinkäymisistä huolimatta onnistuu aina löytämään elämästä jotain kaunista.

Ulkona on uskomattoman kaunista. Taivas tuikkii täynnä tähtiä, kuuraiset puut hohtavat kuun loisteessa ja pakkanen kipristelee poskia. Ellei olisi niin kylmä voisin mennä makaamaan hankeen ja vain tuijottaa taivasta, lumoutua ajatuksesta, että ehkä jossain tuolla on toinen planeetta ja kokonaan toinen maailma. Ehkä siellä on maailma, jossa raha ei merkitse mitään. Ehkei sitä ole ollenkaan olemassa. Ehkä siellä on maailma, jossa kaikki on hyvin. Kukaan ei kärsi köyhyydestä, jokaisella on hyvä olla. Ei ole sotia, ei pahuutta. On pelkkää rikkautta ja jokainen ihminen on arvokas.

Joulu on jo ihan ovella. Enää yksi yö ja sitten saa koristella kuusen. Kaikki ihanat ja rakkaat ihmiset kokoontuvat yhteen. Syödään hyvin, nauretaan ja lauletaan. Nauttikaa ihanasta joulun ajan rauhasta ja hiljaisuudesta. Avatkaa mielenne erilaisille ajatuksille, kuten esimerkiksi että ehkä jossain on piilossa jotain sellaista minkä olemassaolosta ette tiedä vielä mitään, ehkä lähempänä kuin uskotte.

I could really use a wish right now.

Se iskee aivan liian usein ja aivan liian voimakkaana.
Nimittäin kaipaus.
Kaipaan kaikkea sitä mikä ei enää koskaan palaa.
Hetkiä, asioita, esineitä, ihmisiä.
Kaipaan hyvän yön toivotuksia ja maanantaiaamuja.
Puheluita, tekstareita, sydämiä ja niitä kolmea sanaa ääneen lausuttuna.
Kaipaan lapsuuden jouluja ja sitä koko aaton kestävää jännitystä.
Sitä huolettomuuden ja vilpittömien tunteiden aikaa.
Kaipaan sitä riemua, kun ensilumi verhosi maan ja liukurit piti heti kaivaa esiin.
Sitä aitoa iloa, kun keväällä lumet sulivat ja pääsi taas pyöräilemään.
Kaipaan sitä, kun kaikki oli niin selvää.
Heräsin aamulla, kävin koulussa, nukuin linkassa, tein läksyjä, odotin perjantaita.
Nyt päivät ovat yhtä sekavaa pötköä, vailla viikonloppuja tai lomia.
On vain tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia.
Kaipaan yhteisiä hetkiä ystävän kanssa.
Sitä kun nähtiin joka päivä ja naurettiin monta tuntia.
Päivitettiin kaikkein pienimmätkin kuulumiset tyyliin "Söin muuten eilen maksalaatikkoa ketsupin kanssa"
Repeiltiin ruokalassa ja hihiteltiin vessassa.
Kaipaan kaikkea sitä niin, että itkettää.
Silti jos saisin yhden ainoan toiveen, en toivoisi paluuta menneeseen, vaan sisältöä tämän hetkiseen elämääni, koska tiedän, että mennyt aika ei koskaan palaa.

Pakkanen.

Ehkä sulosinta ikinä kun pakkanen sai tänä iltana lumen narskumaan Popinkin jalkojen alla, kun se yhtä määrätietoisesti kuten aina loikki kohti navettaa. Se on varmaan viisain kani, jonka tiedän. Vaikka samalla aika höpö.

Miksi on niin vaikeaa tunnustaa, että pelottaa. Helpompaa sanoa ettei jaksa tai ettei ole kiinnostunut, vaikka oikeasti on kohdannut henkisen esteen, pelon. On helpompaa olla sanomatta mitään, koska ei osaa kertoa totuutta. On ihanaa olla rohkea ja tehdä oman hyvinvoinnin kannalta oikeita valintoja, mutta miksi on niin vaikeaa kertoa muille miten on valinnut.

Olisi ihanaa jos joskus oppisin, että tämä on minun elämäni ei kenenkään muun.

Päätös.

Aitohymy kurkistaa ensimmäistä kertaa moneen päivään silmänurkista.
Se tulee sydämestä.
Nyt olen sitten varmaan saanut tarpeeksi maistaa vapautta.
Olen syönyt tarpeeksi suklaata ja pilttiä.
Olen saanut olla poissa kotoa ja nähdä muutakin kuin joensuuta.
On aika palata takaisin ja jäädä.
Ainakin joksikin aikaa.
Pitäisi useammin tehdä vaikeita päätöksiä.
Hymyilyttää niin kovin, että voisin vaikka lähteä lentoon.

Kävin eilen siskon kanssa katsomassa Aamunkoi osa kakkosen. En voinut mitään sille, että lopussa silmäni kostuivat kyynelistä. Illalla kotona törmäsin youtubessa ihanaan mieheen ja rakastuin. Liian söpöä ja ihanaa. Oivoi.

Anything I'm not.

Juuri kun ehdin ajatella, että miksei elämä voisi aina olla tälläista, ihanaa ja helppoa, todellisuus lävähti vasten kasvoja. Todellisuuteni koostuu nykyään yhdestä ainoasta lauseesta, joka on "mitä helvettiä mie oikein teen". Se pätee ihan kaikkeen. Opiskeluun, rakkauteen, ihmissuhteisiin, tulevaisuuteen, koko elämään. En edelleenkään tiedä yhtään mitään yhtään mistään. Paitsi sen, etten pääse uusintatenttiä läpi, jos en lue. Silti en lue. Ja sen, että tammikuussa olen pulassa, ja pahassa, koulujuttujen kanssa, jos en tee niitä nyt. Silti en tee. Tiedän myös sen, että haluaisin olla vain kotona, katsoa ihania lällysarjoja, rakastua rakastumisen tunteeseen ja laulaa sydämeni pohjasta kun vain tyhjä talo on kuuntelemassa.

Hassua. Viimeksi kun lauloin sydämeni pohjasta "sillä sinä vain, sinä vain, sinä vaaain, saat mut tuntemaan, että mä kelpaan", en tiennyt kenelle laulan. Laulu vain katosi ilmaan ilman, että ajatukseni tavoittivat ketään erityistä. Hämmentävä ja tavallaan lohduton hetki.

Tiesin, mutten arvannut.

Tiesin, että tämä vuosi tulee olemaan muutosten vuosi. Niin monet asiat tiesin muuttuviksi ja että elämästä tulisi aivan erilaista. Mutta silti vuosi on tuonut mukanaan valtavasta hallitsemattomia muutoksia, joita en todellakaan osannut odottaa. Nyt en enää tiedä onko entisestä jäljellä juuri mitään. Ehkei edes puolikasta, ehkä vain murto-osa, enkä vielä oikein tiedä miten minun kuuluu elää tässä uudessa muuttuneessa elämässä. Mikä on paikkani, mikä on tehtäväni. Mikä on se kolo, johon vaivattomasti sujahdan ja tunnen oloni taas kotoisaksi. Yleensä ei tunnu hyvältä missään.

Nyt olisi kai hyvä aika muokata itseään ja päästä ulos omasta vanhasta ahdistavasta roolistaan, mutta kun on niin orpo olo ilman sitä. Millainen oikein olen, jos en juuri sellainen? Oikeasti en tiedä sitä. Ajattelen etten ole sellainen tyttö, mutta ei minulla ole hajuakaan millainen tyttö minä sitten oikein olen.

Ainakin tiedän sen, että lapsuus alkaa olla ohi. Muistellessani aikoja jolloin viisi lasta tapitti videolta frööbelin palikoita ja hytkyi musiikin tahdissa, mietin ettei siitä voi vielä olla niin kauan aikaa. Sehän oli ihan vasta! Ihan vasta leikittiin pihalla nurkkajussia ja yökalassa illan viiletessä tervapataa. Ja nyt ollaan tultu siihen, että huomenna yksi niistä viidestä pienestä lapsesta seisoo alttarilla ja sanoo "tahdon".
Mihin katosivat kaikki vuodet tästä välistä?

Vaikka pimeys vielä vallitsee, kerran valoista kirkkain valaisee.

Seisoin suuren äärettömän tähtitaivaan alla, pakkasen kipristellessä poskia ja varpaita, jään paukkuessa allani. Aavemaisen kaunista. Välistä kuului luistinten viuhunaa jäätä pitkin, välillä naurua ja kiljahduksia. Ajattelin, etten kai voi olla olematta onnellinen, vaikka olenkin vielä puolikas, kun päälläni on tavattoman kaunis tähtitaivas ja nähdessäni lentokoneen vilkuttavan valojaan mietin voisinkohan kuvitella sen olevan tähdenlento. Vaikka olenkin yksin, siis oikeasti, ja ympärilläni on vain ihmisiä, joiden katse kätkee sellaisen salaisuuden ettei siihen muilla ole asiaa, en ole onneton.
On valtavasti tähtiä, on ääretön maailma, on hurjasti mahdollisuuksia.
Joskus minäkin tiedän sen salaisuuden, en ole enää puolikas ja saan tuntea suuren maailman pienessä sydämessäni.

Tänään leivottiin pipareita ja salakuvasin nuoren parin rakentamassa ensimmäistä yhteistä taloaan, nimittäin hiukan vinoa ja hassunhauskaa piparkakkutaloa.
Viereisestä huoneesta kuuluu hiljaista juttelua ja silloin tällöin pieniä naurunpurskahduksia.
Katson takapihalla loimuavaa kynttilänliekkiä ja mietin miten katoavaa on ihmisen elämä.
Elämää suuremmat kysymykset valtaavat jälleen mielen ja vaivun haikeuteen.

Miksi pois ei mee, kurja polte pohjaton?

Miksi se on niin saakelin vaikeaa mennä eteenpäin.
Takana ei ole mitään sellaista, jonka takia kannattaisi jäädä jumiin omaan elämäänsä.
Tulevaisuudessa on kaikki, jonka puolesta elää.
Tässä hetkessä on enemmän kuin voisi kuvitellakaan.
Joten miksi palaan mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen tämän vuoden tapahtumiin.
Siihen kaikkeen sekasotkuun, joka ei edelleenkään ole yhtään sen selvempää.
Kaikki on vieläkin sekaisin ja minä rakastan yhä.

 

Eteenpäin, siellä odottaa elämä.