You can't ask why about love.

Nainen itkee valkokankaalla. Kyyneleet vain hiljalleen valuvat pitkin kasvoja. Niin kaunista, noin minäkin haluaisin itkeä. Siinä hetkessä tiedän rakastavani elokuvaa, päättyypä se sitten miten hyvänsä.
Ja niin todella tein.

Tunsin vaipuvani ajattomaan tilaan suoristellessani loppumattomia kirjarivejä ja käydessäni mielessä läpi yhä uudestaan ja uudestaan aakkosia osatakseni sujauttaa kirjan oikeaan väliin. Tulen rakastamaan aamuvuorojen ensimmäisiä rauhallisia tunteja hyllyjen välissä. Tiedän sen jo nyt.

Viivy luonani vielä hetki, jos toinenkin.

Ei saisi pelätä etukäteen. Niin ne sanovat.
Ei saisi etukäteen pelätä asioita, jotka tapahtuvat joskus tulevaisuudessa, eikä voi tietää milloin.
Mutta miten voisin olla pelkäämättä?

Miten voisin olla pelkäämättä, kun tiedän, että joskus pieni ja pehmoinen, musta ja niin silkkinen tuhiseva lämmin olento ei enää ole täällä. En voi enää ottaa syliin ja halata silloin kun tuntuu että olen yksin. En voi painaa nenää vasten lämmintä turkkia ja haistella ihanaa suloista kanin tuoksua.
Miten voisin olla pelkäämättä, kun huomaan miten täynnä rakkautta sydämeni on ja miten suurta hellyyttä tunnen kun katselen tuon pienen ja hassun touhuja.
Siinä se nytkin tuhisee sylissäni, lämmittää jalkojani, narskuttaa hampaitaan kun silitän.

Tiedän kyllä, että selviän sitten kun on sen aika. Nyt juuri vain pelkään niin paljon sitä päivää, kun koittaa eron hetki. Lupasin pitää Popille vappuna 10v synttärit, kunhan sinne asti päästään. Sitten on jo ihan kesä ja tuoretta heinää. Popi tykkää.



Haluaisitteko itse luopua tälläisesta murusesta? ♥

Ja kun käännyt pois, pesen otsasta leimaa.

Kirjoitin runon.
Sanat vain tulivat jostain ja siirsin ne mielestäni paperille.
En tiedä mistä ne tulivat tai miten ne päättivät oman järjestyksensä.
Kai ne vain tykkäävät olla niin.
Alitajunta on ihmeellinen.
Yritin tulkita kirjoittamaani runoa.
Löysin niin hassun tulkinnan, että naurattaa aina kun luen tätä.
Ihmismieli on hämmentävä.

Lähtö.

Lähdönhetki.

Monta pikkuruista maaliviivalla,

kuin muurahaisia lentokoneen ikkunasta.

Vaikeampaa lähteä kuin jäädä.

Tulee ikävä kaikkea.

Punaisia tahroja tapetissa, sinisiä läikkiä vaatteiden alla,

jotka kellertävät ennen kuin katoavat.

Helpompaa jäädä, kuin lähteä ja kohdata totuus,

joka mustuttaa mielen.

 

Punaisena hehkuvat juovat ovat kuin kartta ihmiskehossa.

Ne risteilevät ympäriinsä, muodostavat risteyksiä,

johtavat aina uudelleen ja uudelleen umpikujaan.

Lähtö on ainoa keino pelastaa se mitä on vielä jäljellä.

Uusi elämä versoo jo,

kuin vihreä nurmi keväisin paljastuttuaan lumen alta.

Kaipaatko koskaan sitä tunnetta?

Ei mitään syitä.
Ei vastausta kysymykseen miksi.
Ihan vain siksi, että tykkään.

Tykkään nukkua aamulla pitkään, syödä suklaata kahvin kanssa, puhella yksikseni lenkillä, miettiä ääneen ja nauraa omille jutuilleni.
Tykkään hymyillä silloin kun pitäisi itkeä ja itkeä silloin kun pitäisi hymyillä.
Tykkään kirjoittaa viestejä koskemattomaan hankeen, jättää jälkiä ihmisten elämiin, laulaa lauluja jotka merkkaavat minulle paljon ja kertoa koko maailmalle että olin "se toinen".

Ei mitään syitä.
Vaikka onhan sekin aika hyvä syy, että tykkään.

Popistakin tykkään. Se on maailman suloin.

Viiva on liikkeellä oleva piste.

Rakkaus on ruma sana. Se on totta. Niin kipeän totta.
Kaipauksessa sen sijaan on jotain haavoittuvaisen kaunista.
Älä tunnusta että rakastat, kerro vain että kaipaat.

Tykkään pisteistä. Piste. Piste. Piste.

Ajattelen piste että piste minun piste pitäisi piste lopettaa piste tämä piste hulluus piste ja piste laittaa piste tälle piste kaikelle piste piste mutta piste en piste halua piste.

Vuonna 85 oli elokuva täynnä erinomaista musiikkia. Tykkäsin.

Fresh Feeling.

Kahteen iltaan on mahtunut niin paljon upeita mekkoja ja kampauksia. Ihania prinsessoja ja komeita kavaljeereja. Tuttuja sävelmiä ja liikemuistissa olevia askelkuvioita. Monien joukosta edukseen erottuivat ne joiden silmissä pilkahti aito ilo ja huulilla hymy.
Iltoihin on mahtunut myös paljon tunteita. Luopumista, luopumista ja vielä vähän luopumista. Pakottavaa yksinäisyyttä. Musertava tunne, joka pakottaa kyynelet valumaan. Tuntui etteivät ne koskaan lopu.
Ehkä olen sitten taas askelen lähempänä eheämpää elämää.
Vähän kauempana menneistä, vähän vahvempi kuin eilen.
Aina hetken lähempänä tulevaisuutta.

Sydämeen mahtuu vain yksi M.

Tuttu asunto, mutta eri ystävä.
Minä vain vierailen ja muut asuvat.
Join kahvia kello kaksi yöllä.
Tyhmää, tyhmää, tyhmää.
En osannut kuin hihittää, vaikka jäätelöä tippui paidalle ja silmäluomet tuntuivat raskailta.
Vastapäisessä talossa jo heräiltiin, kun meillä vasta toivotettiin uni tervetulleeksi.
Juteltiin hiljaa hämärässä huoneessa niin kuin on tapana aina unta odotellessa.
Äänet hiipuivat hiljalleen aamun kuiskauksiin.

Miten rakastetaan sellaista, jonka mielestä sydämeen pitäisi mahtua useampi kuin yksi ämmä? Miten sellaista, joka sanoo, että pitää osata tiivistää.
Tiivistämällä niitä kuulemma mahtuu, epäilen että ehkä jopa enemmän kuin kaksi.

Tervetuloa viidakkoon.

Joskus tuntuu etten hallitse tätä. Itseäni. Sisälläni on joku muu, jonka tahtoon taivun. Joku joka sanoo ja käskee mitä teen ja mitä en. Minä vain alistun. Annan sen päättää. Se on niin vahva.

En pysty syömään laskiaispullia. Alkaa aina oksettaa, kun erehdyn tekemään niin. En ymmärrä miksi.
Haluaisin käydä elokuvissa katsomassa Anna Kareninan, Vuonna -85 ja 21 tapaa pilata avioliitto.

Eilen hymyilytti tuttujen opettajien ja oppilaiden keskellä. Luokka oli täynnä nuoria, jotka olivat niin hellyyttävän tosissaan. Tuli mieleen paljon muistoja ja vähän ikävä viime kevättä, omaa hassua luokkaa. Niin tuttua ja kuitenkin jo taakse jäänyttä elämää.

Kukaan meistä ei ole täydellinen.

Tuntuu kuin olisin vain lakannut olemasta.
Hävinnyt ja haihtunut pois.
Epätodellinen olo.
Nyt se on tapahtunut.
Joku on lakannut uneksimasta, ja minä katoan.
Haihdun ilmaan kuin uni aamun tullen.
Niin ettei minua enää pysty tavoittamaan.
Kohta jäljellä on enää pienenpieni aavistus, että joskus olin täällä.
Mieleni tekisi kysyä "oletko sinä vielä olemassa, vai olenko se minä joka on kadonnut?".
Jotenkin en vain osaa. 
En muista milloin viimeksi olen uskonut olevani todellinen.
Ei mitään sellaista, mitä muut tuntuvat minussa näkevän, voi olla olemassa.
Olisi varmaan helpompaa olla pelkkä uni, unelma, tavoittamaton, aina täydellinen.

Mutta tässä minä istun, elän ja hengitän. Sydämeni pumppaa verta väsymättömästi. Sängyllä odottaa iso kasa monisteita ja kirjoja, enkä tiedä mistä aloittaa. Perjantaina leikin hetken lukiolaista, ja ehkä huomaan vielä olevani todellinen. Verta ja lihaa, ajatteleva, virheitä tekevä ihminen.

P.s. Ole kiltti äläkä koskaan lakkaa uneksimasta minusta, unelmasi tekevät minusta todellisen.

I miss us.

Välähdyksenomaisia hetkiä.
Ikävä, kaipaus, muistot.
Tässä ja nyt.

Kaipaus hetkiin, jotka eivät enää palaa tai joita ei koskaan ollutkaan.
Ikävä ihmisiä, jotka ovat vielä mutta eivät aina.
Ikävä hetkiä, kaikkia niitä sanoja, tunnetta jota ei enää voi saada takaisin.

Taivaalta tippui hiljalleen lumihiutaleita, ja siinä se oli.
Hetki.

Kaunis hetki.

Unet ovat viime aikoina olleet jotenkin vallitsevia, niin todellisia.
Herätessäni joudun aina miettimään missä olen ja että olenko oikeasti myöhässä, näinkö sitä ihmistä todella, tai ovatko asiat muuttuneet aivan toiseen suuntaan.
Kunnes tajuan, se olikin vain unta.

 

"Niin ihmeellisen kaunis, on se tyhjä hetki

äkkiä kun huomaa, mitä menetti"

Jos mulla olisi sydän, kuolisin tähän.

"Mitä sinulle kuuluu?"
Voimattomuus ja epätietoisuus.
Mitä minun pitäisi vastata, millaista vastausta tuollaiseen kysymykseen odotetaan.
Pitäisikö kertoa totuus, vai puolitotuutta, vai lasketella täyttä luikuria.
En tiedä.
En ehkä tiedä sitäkään, mitä minulle todella kuuluu.
Olen aina ollut meistä se positiivinen.
Vakuuttanut, että on monia syitä jatkaa eteenpäin.
Olenko oikeasti sitä mieltä vai onko se vain pinttynyt tapa väittää niin?
Miten voisin yhtäkkiä todeta "totta olet oikeassa, ei täällä ole mitään syitä".
En mitenkään.
Vaikka joskus tuntuu, että miten voin niin varmana väittää, että syitä on, jos en tiedä.
Ei minulla ole todisteita, on vain vankkumaton usko huomiseen.
Elämä tuntuu lipuvan ohi ilman, että saan siitä otetta.
Ympärillä oleville ihmisille tapahtuu asioita, minulle ei mitään.
Toisaalta en osaisi elää muunlaista elämää.
Tämä on minun maailmani, minun elämäni.
Jotain puuttuu, enkä tiedä mikä on se, joka pystyy tyydyttämään pohjattoman kaipuun sisälläni.
Mikä on se, joka saa minut tuntemaan itseni kokonaiseksi.