Kahteen iltaan on mahtunut niin paljon upeita mekkoja ja kampauksia. Ihania prinsessoja ja komeita kavaljeereja. Tuttuja sävelmiä ja liikemuistissa olevia askelkuvioita. Monien joukosta edukseen erottuivat ne joiden silmissä pilkahti aito ilo ja huulilla hymy.
Iltoihin on mahtunut myös paljon tunteita. Luopumista, luopumista ja vielä vähän luopumista. Pakottavaa yksinäisyyttä. Musertava tunne, joka pakottaa kyynelet valumaan. Tuntui etteivät ne koskaan lopu.
Ehkä olen sitten taas askelen lähempänä eheämpää elämää.
Vähän kauempana menneistä, vähän vahvempi kuin eilen.
Aina hetken lähempänä tulevaisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti