Kukaan meistä ei ole täydellinen.

Tuntuu kuin olisin vain lakannut olemasta.
Hävinnyt ja haihtunut pois.
Epätodellinen olo.
Nyt se on tapahtunut.
Joku on lakannut uneksimasta, ja minä katoan.
Haihdun ilmaan kuin uni aamun tullen.
Niin ettei minua enää pysty tavoittamaan.
Kohta jäljellä on enää pienenpieni aavistus, että joskus olin täällä.
Mieleni tekisi kysyä "oletko sinä vielä olemassa, vai olenko se minä joka on kadonnut?".
Jotenkin en vain osaa. 
En muista milloin viimeksi olen uskonut olevani todellinen.
Ei mitään sellaista, mitä muut tuntuvat minussa näkevän, voi olla olemassa.
Olisi varmaan helpompaa olla pelkkä uni, unelma, tavoittamaton, aina täydellinen.

Mutta tässä minä istun, elän ja hengitän. Sydämeni pumppaa verta väsymättömästi. Sängyllä odottaa iso kasa monisteita ja kirjoja, enkä tiedä mistä aloittaa. Perjantaina leikin hetken lukiolaista, ja ehkä huomaan vielä olevani todellinen. Verta ja lihaa, ajatteleva, virheitä tekevä ihminen.

P.s. Ole kiltti äläkä koskaan lakkaa uneksimasta minusta, unelmasi tekevät minusta todellisen.